tiistai 20. joulukuuta 2011

Sydämeni on särkynyt

49 kommenttia
Hanni 21.10.1995 - 19.12.2011
Sen jälkeen vuorovesi kääntyy ja peittää alleen toisen meistä.
Ja toisen peittää taas loputon kaipaus



Ei ole sanoja, on vain kyyneleitä ja iso ikävä. Puristan niittipantaa ja remmiä kädessäni. Olo on tyhjä. Kysyn itseltäni miljoonannen kerran, kuinka on mahdollista, että 16 vuotta meni niin nopeasti? Kuusitoista vuotta oli vain yksi pieni hujaus. Voisin täyttää postauksen suruhymiöillä ja silti se ei olisi riittävästi kuvailemaan tätä pohjatonta ikävää, kaipausta ja surua.

Ikävä on musertava. Kiitos kaikesta, ihan kaikesta, rakas ystävä. Voi Hannikkiani.
Enää sattuu vain minuun.

Haluaisin niin saada sen takaisin syliini..

torstai 15. joulukuuta 2011

Helmineiti kyläilee

8 kommenttia
Alleviivatakseni kurjaa kohtaloamme kuratalven suhteen, tein pienen videon: Lunta etsimässä. Tarkimmat saattavat bongata videon loppupuoliskolta muutaman valkoisen pläntin. Soittelin tällä viikolla koulutöiden puolesta vähän sinne sun tänne ympäri Suomenmaata ja totesin eräällekin vastanneelle puhelun kovasti pätkivän. Teki mieli huokaista syvään, kun linjan toisesta päästä kuului "Joo, täällä tuli viime yönä tosi paljon lunta, josko linjoilla olisi vähän turhan paljon lumikuormaa!" Ainakaan meillä ei lumikuorman takia pätki mikään. Vesi tai räntäkään ei linjoja kuormita painollansa! Lällällää. (Huokaus)

Videon kuvaaminen sateenvarjon kanssa oli vaikeaa. Kuvatkin kohisevat, kun on kaiken aikaa niin hämärää, että pitää ISO laittaa turhan isoksi (ehehehhhe), että kuvissa olisi vähän muutakin kuin mustaharmaavalkoista suttua. Vähän valoa, kiitos?





Videolla Aksu kallistelee päätään tipahteleville vesipisaroille.. Luulen, että niitä se yrittää saada kiinni lätäköstäkin. Toisaalta se kyllä tykkää jäästäkin, että saattaahan se sitäkin hamuta suuhunsa. Mustavalkoisessa kuvassa Aksu näyttää pienemmältä, kuin Helmi, vaikka se on ihan päinvastoin!

Otsikosta sen verran, että Helmi on meillä muutaman päivän hoidossa. Helmi on helppo hoidokki. Sisällä täydellisen huomaamaton, koska toisin kuin eräs, Helmi ei ole mikään perskärpänen, joka olisi tunkemassa mukaan jopa vessaan, pihavarastosta nyt puhumattakaan. Helmillä ei myöskään ole sellaista joka paikkaan (myös maalipönttöön) tunkevaa uteliasta kuonoa, kuten eräällä. Vahtihaukkuun nuo ovat toisensa kertaalleen yllyttäneet, mutta muuten on Helmikin hoksannut nopsasti, minkä äänien haukkuminen on energian tarpeetonta haaskausta.

Meidän kisakausi on pistetty tämän vuoden osalta jo pakettiin ja piakkoin voisi vähän listailla tavoitteita ensi vuoden varalle ja käydä läpi tälle vuodelle asetettuja tavoitteita ja niiden toteutumisia. Tänään en kuitenkaan kykene mihinkään niin syvälliseen: Takana on aivan liian monta tenttiä, projektisuunnitelmien palauttamisia ja ruotsin aineita. Onneksi tänään kl 17 (palautettuani ruotsin aineen) alkoi LOMA! Jipii! Ensitöikseni aion nukkua pitkät yöunet, sillä viime aikoina on tullut harrastettua aivan liikaa läpi yön tenttiin lukemisia.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Lumimyrskyn jälkeen

9 kommenttia
Perjantaiaamuna koululle ajaessani kuuntelin, kun radiossa juontajat meuhkasivat lähestyvästä lumimyrskystä. Siitä, kuinka tuuli tulisi yltymään ja lunta voisi kinostua ajoteillekin.

Iltapäivällä meri oli levoton ja vaahtopäät velloivat korkeina. Rannalla puiden latvat taipuivat tuulessa. Näytti tosiaan siltä, että myrsky oli lähestymässä mereltä. Sitten alkoi pyry. Lunta tuli sakeasti muutaman tunnin ajan. Illalla treeneihin ajaessani lumipyry oli muuttunut raivostuttavaksi räntämyrskyksi. Meinasin jättää treenit välistä, sillä ajattelin hallin kattopeltien mahdollisten paukahdusten olevan Aksulle liikaa. Eivät ne sitten paukuneet ollenkaan, onneksi. Veden sekainen räntä ropisi hallin kattoon ja sitä Aksu kuunteli hieman allapäin. Unohti kuitenkin jännittää, kun pääsi esteille.

Oli se myrsky. Tuuli oli kova ja on vielä tänäänkin.
-Ja nyt on hanget korkeat, nietokset ja tuimat Pohjolan tuuloset, kuten kuvasta näkyy.



Mittari näyttää +3 ja ulkona sataa vettä ja tuulee ja on kohtuuttoman pimeää. Pidin enemmän siitä itsenäisyyspäivänä vallinneesta kelistä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Hetkellinen valoilmiö ja hieman valkoista

10 kommenttia



Itsenäisyyspäivän aamu valkeni täällä meillä etelärannikollakin lumisena. Aamulenkillä aurinkokin kurkisti hetkellisesti pilvien takaa. Aksu oli riehakkaalla tuulella ja miksei olisi ollut; sehän rakastaa lunta ja pakkasta (joista molempia meillä on tällä hetkellä vain ihan vähän).

Vaikka olenkin enemmän kesäihmisiä, niin silti luminen talvi on parempi, kuin rapainen talvi. Niin ja joulunhan tietysti kuuluu olla valkoinen, joten pitänee toivoa, että lunta saadaan jouluksikin. I'm dreaming of a white christmas! Jouluun onkin enää vain kaksi ja puoli viikkoa, käsittämätöntä! Kohta huomaan varmasti taas jättäneeni joululahjashoppailun viime tippaan. Joulukoristeita on sentään jo saatu pitkin kämppää ripoteltua ja joulukorttienkin askartelu on kovassa vauhdissa.


PS. Hyvää itsenäisyyspäivää!

maanantai 5. joulukuuta 2011

Messarin shoppailureissu

14 kommenttia
Messari. Mikä onni, että veronpalautukset tulivat juuri perjantaina, sillä eiköhän messarin monista myyntikojuista taas vähän sitä sun tätä tarttunut mukaan. Pysyttelin tarpeellisessa (enimmäkseen) ja en köyhtynyt siis liian suuresti. Itse näyttelykehien seuraaminen jäi vähemmälle (perhosia en seurannut ollenkaan, aussieita hetken), mutta tokokoetta oli kiva katsella!

Enimmäkseen kassit täyttyivät tuliaisista Pikkukoirille: Ruokaa ja kaulapannat! Ruokapussukoita löytyi sieltä sun täältä halvalla. Isoin oli 2,5 kilon säkki ja pienimmät oli sellaisia kilon nyssäköitä. Juuri sopivia ja riittäviä Pikkukoirille, jotka arvostavat vaihtelua ja saavat murojen lisäksi kippoon lihoja. Hannille ja Elvikselle on aina niin kiva ostaa ruokaa, sillä ne haluavat syödä melkein mitävain ja ennenkaikkea; ne pystyvät syömään mitä vain. Aksuhan ei nappuloita pysty syömään. Aksulle tuliaisiksi tarttui kuitenkin pari märkäruokatetraa, kun niin halpoja olivat. Pikkukoiratkin saivat pari tetrallista lihamössöä.




Pikkukoirille ostetussa ruokapussukassa oli juoksevan aussien kuva. Vieressä kuva kirmaavasta Aksusta. Yhdennäköisyys on melkein selvä, jos oikein käyttää mielikuvitusta (Aksulla on ehkä vähän pidempi häntä ).

Niin ja kuten Pikkukoirien kuvasta näkyy, niin en jälleen kerran voinut hillitä itseäni, kun löysin pantarekit. Puolustaudun sillä, että Elviksellä ei ollut kivaa pantaa (paitsi tuossa bannerikuvassa oleva burberrypanta, jonka tämän hetkisestä olinpaikasta ei ole tietoa). Timantit ovat tytön koiran parhaat ystävät? Sitäpaitsi tuo panta oli halpa.



Vaikka Aksu tykkäsikin märkäruokatetroista, niin luultavasti omituisen näköinen vinkupehmo oli mieluisampi tuliainen. Kerrankin lelu, jolla on ilme kohdillaan. Aksun leluilla ei ole syytä hymyillä, sillä ne kokevat usein ennemmin tai myöhemmin karun tai karumman kohtalon. Aksu harvemmin tahallaan suolestaa pehmoleluja, mutta jos reikä nyt puolivahingossa sattuu tulemaan, niin tokihan sieltä on pumpulit kiskottava pihalle. Niin ja vingut on hiljennettävä, mikä tietysti onnistuu ahkeralla päivittäisellä vinguttamisella. Elkulle unohdin lelun ostaa ihan kokonaan messarista. Onneksi meillä oli asiaa ikeaan ja siis Elkulle ostettiin uusi ikearotta! Edelliset kahdeksan kappaletta löytynevät äidin kukkapenkeistä tai pihapensaiden välistä. Elkulla on tapana toisinaan ottaa leluja mukaan ulos ja happy-go-lucky koira kun on, niin se usein myös unohtaa niitä pihalle säiden armoille. Pari viikkoa pihalla sateessa maannut pehmolelu on vähemmän mukava sisälelu.

Viikonloppuna meille satoi ensiräntä! Hetken mietimme, voisiko sitä nimittää ensilumeksi, mutta kyllä se pikemminkin räntää oli. Aiemmin loppuviikolle luvattiin lunta, mutta sekin on jo vaihtunut lupauksiin räntäsateista. Jatkossakin on siis blogiin luvassa lähinnä synkkiä ja värittömiä kuvia. Voihan huokaus.

torstai 1. joulukuuta 2011

Vain koira

12 kommenttia
Liitin kuvien alle tekstin, joka levinnee pian kulovalkean lailla, koska on niin harvinaisen totta. Itselleni ainakin kolahti ja siksi nappasin talteen facebookista. Kukapa koiranomistaja ei olisi joskus kuullut hieman vähättelevään sävyyn lausuttua "se on vain koira" -lausahdusta? Tietyissä tilanteissa (piireissä?) on vain helpompi sanoa harrastavansa vain valokuvausta ja pianon soittoa, jos harrastuksia kysellään. Päivääkään en silti "vain koirieni" kanssa vaihtaisi pois.

Kuvat ovat tänä syksynä otettuja (ainakin kerran olen näemmä onnistunut tallentamaan Elkun nappisilmät valokuvaan!). Tällä hetkellä maa on musta ja keli harmaa; ei kamalasti houkuttele kuvaamaan (enimmäkseen) mustavalkeita koiria, sillä kuvat ovat suorastaan masentavan värittömiä. Niin ja vallan villiinnyin ja tein pieniä muutoksia blogiin. Melkein riepoi katsella sitä aurinkoista kesäbanneria (vai mikä sen nimi nyt on), kun ulkona on kaikkea muuta, kuin aurinkoista.




Seuraava teksti facebookista napattu (alkup. teksti Richard Biby):

Aina silloin tällöin minulle sanotaan "piristyisit, sehän on vain koira" tai "tuo on aika paljon rahaa vain koiraan." He eivät ymmärrä kuljettua matkaa, kulutettua aikaa eivätkä kuluja jotka liittyvät "vain koiraan".

Jotkut ylpeimmistä hetkistäni liittyvät "vain koiraan". Monia tunteja on kulunut ja ainoa kumppanini on ollut "vain koira", mutta kertaakaan en tuntenut itseäni vähäisemmäksi.

Jotkin surullisimmista hetkistäni ovat johtuneet "vain koirasta" ja noina pimeyden päivinä "vain koiran" lempeä kosketus antoi minulle lohtua ja syyn voittaa tuo päivä.

Jos sinäkin ajattelet, että sehän on "vain koira", ymmärrät varmasti myös sanonnat kuten "vain ystävä", "vain auringonnousu" tai "vain lupaus".

"Vain koira" tuo elämääni sen aidoimman ystävyyden, luottamuksen ja puhtaan pidättelemättömän riemun.

"Vain koira" tuo esiin myötäelämisen ja kärsivällisyyden jotka tekevät minusta paremman ihmisen.

"Vain koiran" vuoksi nousen aikaisin aamulla, teen pitkiä kävelylenkkejä ja katson odotuksella tulevaisuuteen. Joten minulle ja kaltaisilleni ihmisille se ei ole "vain koira", vaan tulevaisuuden toiveiden ja unelmien ruumiillistuma, menneisyyden rakkaimmat muistot ja puhdas riemu tässä hetkessä.

"Vain koira" tuo minusta esiin sen mikä on hyvää ja ohjaa ajatukseni pois itsestäni ja päivän huolista.

Toivon, että jonakin päivänä he voivat ymmärtää, ettei se ole "vain koira", vaan se asia, joka antaa minulle inhimmillisyyden ja erottaa minut "vain miehestä tai naisesta".

Seuraavan kerran kun kuulet sanonnan "vain koira", hymyile -- koska he "eivät vain ymmärrä".

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Victoria Stilwell, silmät kiinni

15 kommenttia
Löysin arkistojen kätköistä videon Aksun onnistuneesta kerjuureissusta ruokapöydän äärelle. Mokomakin. Victoria Stilwell olisi epäilemättä kauhuissaan.




Eilen kävin Aksun kanssa lenkillä ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon (tauti olikin aika sitkeää sorttia)! Yhtenä iltana, kun minua paleli ihan järkyttävästi parista peitosta huolimatta, könysi Aksu päälleni makaamaan ja alkoi nuolla käsiäni ja kaulaani. Ei paleltanut enää. Harmi, että piti melko pian käskeä Aksu pois, koska 26 kiloa koiraa mahan päällä alkaa käydä jossain vaiheessa liian tukalaksi hengittämisen kannalta. Aksu ei pistänyt pahaksi tylsää viikkoa. Onhan sillä vähän enempi energiaa lenkillä ollut nyt loppuviikosta, mutta ei se aktivointia ole kaipaillut. Se on sellainen sohvakoira-aussie.

Vierailen ilmatieteenlaitoksen sivuilla lähes päivittäin. Vaikken olekaan varsinaisesti talvi-ihmisiä, niin vielä vähemmän olen syksyihminen. Inhoan kuraisten tassujen pesemistä ja sitä, että kaikki koiranlenkitysvaatteet ovat pesun jälkeen heti ensimmäisen käyttökerran päätteeksi sentin rapakerroksella kuorrutetut. Saappaanikin vuotavat (vaikka ovatkin lähes tuliterät, tänä syksynä ostetut). Odotin tälle päivälle edes räntäsadetta (koska sehän on jo melkein lunta), mutta ei. Vettä sataa ihan saavista kaatamalla ties kuinka monennen kerran tällä viikolla. Aksun mielestä vesisade on kiva, Elkun mielestä ihan sama ja Hanni lienee tehnyt jo periaatepäätöksen lenkkeillä seuraavan kerran vasta sitten, kun maa on kuiva. Siihen asti tekisi tarpeensa mieluiten katetulle terassille..

Säiden perusteella hankalaa uskoa, että ihan parin päivän päästä on joulukuu. Niin ja ensi viikonloppuna on messari! Kehäkelpoisia koiria ei meillä ole yhtään, mutta turistiksihan sinne on lähdettävä rahansa menettämään! Elkku tarvitsee ainakin kaulapannan, Aksu ihan pian uuden remmin (vanha on aika pureksittu) ja Hanni tarvitsee vanhuskoirien lellimisjuttuja eli paljon nameja!

maanantai 21. marraskuuta 2011

7h 6min

11 kommenttia
7 tuntia 6 minuuttia on päivän pituus meidän nurkillamme tänään. Olen jo muutaman päivän ajan yrittänyt ennättää julkaista tämän kirjoituksen ja jokaisena päivänä olen joutunut vähentämään otsikoista minuutteja! Valoisa aika hupenee hillitöntä kyytiä.



Aksulla on selvästi herkempi kausi menossa. Perjantaina treeneissä se kesken radan himmasi vauhdin ja häntä valahti kintereisiin kiinni. Se ei ontunut mitään koipeaan, eikä mitään sellaista sattunut, missä se olisi voinut loukata itsensä. Muutenkin Aksu vaikutti enemmänkin pelokkaalta hakeutuessaan jalkoihini. Taputtelin sitä hieman ja yllytin juoksemaan putkeen. Ei juossut, käveli vain. Sain sen lopulta hetsattua tarraamaan leluun ja lelulla vedättäen tekemään aan kahdesti iloisin mielin. Lopetin treenit siihen. Mietittiin treenikavereiden kanssa, mitä Aksu pelkää. Sitten yksi meistä hoksasi, että kuuluu ääni, jota ei treenien aluksi kuulunut: Sade ropisi hallin peltikattoon! Aksuhan säikähti tänä syksynä ensimmäisen kerran ikinä ukkosta ja mielessä kävi, että näinkö äkkiä se hoksasi yhdistää sateen ukkosen jyrinään! Aksuhan on aina ollut varsin nopea yhdistelemään asioita toisiinsa.. Totesimme Pasin kanssa, että ei se mahdoton ajatus ole. Onneksi talvi on ihan kulman takana ja vesisateita ei (toivottavasti) ole tiedossa muutamaan kuukauteen. Jospa se pelko ennättäisi unohtua talven aikana. Kotona Aksu oli oma itsensä.

Sunnuntaina startattiin kolmen radan verran Hyvinkäällä keinonurmihallissa. Halliin on vaihdettu kisa-alueelle uusi nurmi, johon Aksu reagoi ensimmäisellä kerralla, kun lähtöön asteltiin. Meni epävarmaksi ja hieman vastahakoisesti istui lähtöön. Tokeni kyllä heti, kun kutsuin sen liikkeelle, eikä seuraavilla kerroilla jännittänyt alustaa noin selvästi. Itse sitten taasen en tykästynyt ollenkaan kisa-alueelle asennettuun uuteen nurmeen. Eihän se minulle turffikenkineni (jotka on tarkoitettu keinoalustoille, kuten keinonurmelle) liukas ollut, mutta Aksu suti pujottelussa ja kaatui eräässä kaarroksessa. Ei onneksi pahasti, mutta sen verran kuitenkin, että en enää jatkossa kisaa kyseisessä hallissa (jollei sitten nurmi "parane" tai sille tehdä jotain). Aksu ei ollut valitettavasti ainoa koira, joka kaatui. Osa koirista pysyi ongelmitta pystyssä ja varmasti koiran tekniikalla, treenialustalla ja painopisteellä onkin vaikutusta pystyssä pysymiseen. Meille tämä uusi nurmi ei sopinut ollenkaan. Harmi, mutta niin tärkeää agility ei minulle ole, että lähtisin ehdoin tahdoin koiralleni sopimattomalle alustalle kisaamaan tai treenaamaan.

Kotiinviemisinä meillä oli lopulta HYL, noin miljoona virhepistettä ja vitonen. Niin ja puolikuntoisena juoksin ratoja, sillä illalla kotiin päästessäni olo oli kurja, eikä ihme, sillä kuumetta oli miltein 39 astetta! Hieman kisoissa ihmettelinkin, kun selkää särki niin kovasti ja ajatukset ja ohjaus eivät olleet ihan.. ajantasaiset.

Herkkäilystä vielä sen verran, että eilen illalla meidän lähistöllä paukkui jokin. Ilmeisesti joku ampui ensimmäisiä ilotulitusraketteja tai papatteja. Semmoisilta laukauksilta kuulostivat. Aksu meni heti "lyttyyn". Ei se pakoon singonnut (ei sillä enää nykyään ole tapana tehdä niin säikähtäessään), mutta seisoi kyyryssä korvat luimussa sen näköisenä, että odotteli taivaan tipahtavan niskaan hetkenä minä hyvänsä. Käsittääkseni äänipelot voivat mennä kahteen (tai oikeastaan kolmeen(?) suuntaan): ne voivat helpottua, pysyä ennallaan tai pahentua. Aksulla herkkyys reagoida ääniin tuntuu olevan kausittaista. Välillä se on syystä tai toisesta herkempi, välillä huomattavasti kestävämpi. Onnellisessa asemassa tämän suhteen olemme siinä mielessä, että Aksulla ei ole liian montaa arkista ääntä, joihin se reagoisi pelolla ja siis pelkääminen ei ole päivittäistä. Toivottavasti asia pysyykin niin.

Lisäsin plokiin uuden kategorian, Herra herkkä. Sen alta löytyy jatkossa tekstejä Aksun herkkäilyyn liittyen (mikäli jotain lukijaa kiinnostaa erityisesti tekstit siihen liittyen).

tiistai 15. marraskuuta 2011

Vahtikoira valvoo (jos ei nuku)

11 kommenttia


Kuten videosta kukin voi itse todeta, on Aksu uskomattoman tunnollinen, valpas ja reipas vahti. Melkein jaksaa nousta sängyltä ylös tarkistamaan epäilyttävät äänet. Ryhtyy siis toimenpiteisiin vasta sitten, kun on vahvasti syytä olettaa (ovikello on soinut, oveen on koputettu..), että joku on mahdollisesti ovella. Turhaan ei viitsi pehmeää petipaikkaansa jättää. Johan se ehtii viilentyäkin, jos alakertaan asti rientää joka risauksen tarkistamaan.

Videon kuvasi ja editoi tällä kertaa Pasi.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Viikko 45

2 kommenttia
Marraskuun puoliväli häämöttää jo ja ensimmäiset pakkaset on nyt koettuna. Keskiviikkona auringonlaskiessa vajosi elohopea nollan alapuolelle. Toisin sanoen näpit jäätyivät lenkillä kameraa käyttäessäni ensimmäisen kerran tänä syksynä. Iltalehden otsikot lupailivat ensi viikolle lunta -ainakin pohjoiseen. Uutisen lopussa mainittiin, että eteläisessä Suomessa on odotettavissa lähinnä vettä ja räntää. "Jee". En siis kaiva minisuksia esille ihan vielä (en tosin ole niitä huskyvaljaitakaan uusinut eli siinä mielessä lumella ei olisi niin kiirettä).




Perjantain agilitytreeneissä tehtiin aan juoksukontakteja ja paukuteltiin keinua. Kokeilin kerran juoksukontektien välissä pysäyttää Aksun 2o2o-asentoon ja annoin sille siis pysähdyskäskyn, eikä sillä ollut mitään ongelmia erottaa tätä hommaa! Teki asennon hyvin ja seuraavalla toistolla, kun jätin käskyn antamatta, teki hyvän juoksukontaktin. Ei se ihan pölkky ole. Keinusta Aksu oli mielissään. Ajatteli varmaan, että tästä tienataan ne illan helpoimmat namit! Pari kertaa jopa varasti keinulle!! Jotain, mitä en olisi uskonut sen ikinä tekevän! Lähtötilanne kun oli se, että Aksu pyrki pakosalle, kun treenikaverin koira paukautti keinun alas. Muuten sitten naksuttelin Aksulle tiukkoja käännöksiä takaaleikkausta ohjatessani. Tehtiin myös kohtuupaljon takaakiertoja. Aksu alkaa olla niissä aika varma; ainakin treenien loppupuolella! Aksun kanssa treenien alkupuolisko menee aina sikailemiseksi! Tyyppi huutaa, räksyttää ja tekee mitä huvittaa. Kun on päästellyt pahimmat höyrynsä ulos, alkaa korvatkin löytyä. Harmi, ettei kisoissa saa tehdä paria harjoituskierrosta ennen varsinaista suoritusta!

Pakko loppuun todeta, että viikot tosiaankin lentävät!! Enää ei pelkästään talvi ole kulman takana, vaan myös joulu! Kyllä, JOULU! Paikallisessa citymarketissa on jo täysi joulukoristus! Punaista hilenauhaa, rusettia ja koristeltuja joulukuusia! Naapureillakin alkaa olla kovasti jouluvaloja, mikä on ainoastaan mukavaa. Ne tuovat kivasti valoa ja väriä tähän marraskuun synkeyteen. Jouluvalot omalle pihalle ovatkin hankintalistalla täksi jouluksi. Siihen asti poltetaan tuikkuja lyhdyissä. ♥

tiistai 8. marraskuuta 2011

Huonot ideat on tehty toteutettaviksi

11 kommenttia
Agilityn kontaktiesteet ovat sellainen pikkuinen juttu, jotka käynnistävät aina ajoittain aivomyrskyn. Sellaisen pikkuisen trombin, jonka seurauksena yleensä päädyn hautomaan jotain ei-ehkä-niin-hyviä-ideoita. Kuten juoksukontakteja, esimerkiksi! Muutaman viikon takaisten kisojen seurauksena puhjennut trombi ei laantunut kohtuullisessa ajassa, joten siirryin ajatuksesta toteutukseen. Etenkin, kun pari kaveriani ajatukseni kuullessaan totesivat Aksun tekevän jo kisoissa juoksukontaktit (ei ehkä järin siistejä sellaisia, mutta kuitenkin).

Voi olla, että näillä main on kohtuullista mainita, etten suhtaudu agilityyn Suurella Vakavuudella, enkä siis ole erityisen huolissani kontaktien pilaamisesta. Tärkeintähän kuitenkin on, että Aksulla ja minulla on hauskaa yhdessä, kaikki muu sen jälkeen tuleva hyvä on vain plussaa. Ehkä olisin eri mieltä, mikäli olisimme alusta alkaen treenanneet hyvin kisatavoitteellisesti. Lähtökohdat ja sitä myöden myös kuljettu polku muuttuivat kuitenkin aika paljon sen jälkeen, kun Aksun ollessa alta vuoden vanha totesin, ettei se välttämättä ikinä kykene astelemaan kisahalliin peloitta. Me mennään askel kerrallaan pääasiallisena tarkoituksena viihtyä, ei niittää mainetta ja kunniaa kisakentillä.

Kiinnostukseni naksutteluun ja sillä saavutettaviin toimintoihin on myös vahvasti tämän kokeilun taustalla. Uudet haasteet ovat aina mukavia ja tässä saadaan jo agilityynkin sitä tokon minulle opettamaa pilkunviilausta, jota huomaan aina ajoittain kaipaavani kovasti.



Alunperin opetin Aksulle 2o2o-asennon kontakteille. Ajattelin, että olisi kiva, jos radalla olisi pari sellaista paikkaa, jossa ennättäisin suurinpiirtein koiran rinnalle. Lisäksi juoksukontakteissa näin ongelmana Aksun pitkät jalat ja siten myös hyvin kantavan laukka-askelluksen. Noilla kilometrikoivilla juostaan helposti kontaktipintojen yli. Tätä pointtia pyöritellessäni en vain koskaan tullut ajatelleeksi, että pitkän askelluksen takia ongelmallisemmaksi saattaisi muodostua ylöstulokontakti, ei niinkään alastulokontakti, joka on simppeli naksutella vähän blondimmallekin koiralle toimivaksi. Kaiken maailman nenäkosketukset hietikkoon hylkäsin heti. Kokemukseni erään vauhdikkaan aussien (terkkuja Ripille!) ohjaajana ennen Aksua antoivat minulle syyn olettaa, että sellaiset yritelmät päätyisivät vain turvallensa hietikkoon lentävään koiraan, jolla olisi tämän jälkeen kirsun seutuvilla vähemmän ehjää nahkaa, kuin ennen kontaktia.

Keinu on Aksulle hankalin este agilityradalla. Sehän paukkuu ja heiluu ihan holtittomasti. Vastoin odotuksiani Aksun varmuus keinulla on kasvanut huomattavasti siitä, mistä lähdettiin, mutta miksikään vauhdikkaaksi (ja varmaksi) sitä ei ole voinut kehaista. 2o2o-asento ei ole oikeastaan koskaan ollut toimiva ratkaisu keinulle Aksun kanssa, sillä kaikki suoritusvauhti on hävinnyt siihen, kun Aksu tähtää kieli poskella vaadittuun asentoon (josta poistuessaan muistaa varoa ylöspäin nousevaa keinun päätyä). Kesästä lähtien olen treenannut keinua ihan ilman mitään 2o2o:a. Mielestäni keinu onkin parantunut suoritusnopeudeltaan huomattavasti. Aiemmin vauhti tipahti viimeistään keinun puolivälin kohdalla, videolla päästään jo kontaktialueen reunoille! Huraa!



Aalla 2o2o-asennon vaatiminen on aina tietyllä tapaa tuntunut.. hurjalta. Aksu on överivireissään tullut joskus niin rajusti töksähtäen 2o2o-asentoon, että olen säälinyt etupäätä. Maalaisjärjellä ajatellen voisin kuvitella tössähdyksen olevan aika ikävä etupäälle, joka ottaa vastaan koko pysähdyksiin lysähtävän muun kropan. Aksu ei ole ihan kevyt ja pieni paimen. Videolla näkyy hyvin, kuinka Aksu juoksee koko ajan vain alemmaksi ja alemmaksi. Jätin huomioimatta ylhäältä lähtevät irtoamiset ja palkkasin sitä runsaammin, mitä alemmaksi Aksu juoksi. Ei huonosti, kun ottaa huomioon, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun ihan treenaamalla treenattiin tätä juttua. Kisoissahan aata on tehty läpijuoksuna jo kauan.

Puomi on ehdottomasti hankalin. Vaikka sainkin myös puomin alastulon toimimaan treeneissä, en edes kuvittele sen toimivan yhtä helposti kisoissa överivireessä. Alastulokontaktin Aksu herkästi hyppää, ylösmenokontaktin yli se laukkaa. Ylöstulokontakti on ongelma siis nimenomaan silloin, kun vedätän Aksun puomille. Kiihdyttäessään perääni Aksu pidentää laukka-asellustaan ja tosiaankin laukkaa ylösmenon yli, ei hyppää. Yleensä olen ratkaissut ongelman sillä, että en vedätä kisoissa. Pysäyttämään en halua alkaa, sillä Aksun tuntien siitä tulisi turhaa epävarmaa hissuttelua, kun se yrittäisi tähdätä etutassunsa ylösmenolle.

Aksu on ensimmäinen koirani, jolle olen opettanut 2o2o:n ja siinä kävi pikkuinen moka siinä mielessä, että 2o2o on oman käskynsä takana. En siis ole opettanut Aksulle sitä, että kuullessaan estekäskyn sen tulisi lopuksi hakeutua alastulokontaktille 2o2o-asentoon. Olen testannut tätä treeneissä. Jos annan vain estekäskyn, Aksu tekee läpijuoksun (sanon läpijuoksun, koska ei niitä juoksukontakteiksi voi sanoa), mutta mikäli annan estekäskyn ja erikseen vielä käskyn 2o2o:lle, pysähtyy Aksu alastulolle. Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Tätä hyödyntäen viime viikon treeneissä annoin siis vain estekäskyn ja palkkasin mahdollisimman alas osuneista juoksuaskeleista. Sieppasin siis haluamaani toimintoa lennossa, minkä seurauksena etenkin aalla Aksu alkoi pyrkiä alemmaksi ja alemmaksi alastulokontaktia.

Varmoja kontakteja tavoitellessani näkisin eniten ongelmana meidän treenimäärän. Me treenataan keskimäärin kerran viikossa, mikä on kohtuullisen harvoin. Mitään nopeaa edistymistä tuskin kannattaa odottaa, mutta väliäkö sillä.

lauantai 5. marraskuuta 2011

You are a disaster just like me

11 kommenttia


Perjantai oli helppo päivä koululla ja olin siis menossa kotia kohti aikaisin (jopa niinkin aikaisin, ettei paikallisbussit liikkuneet mitenkään mainittavan hyvin), valoisaan aikaan. Lainasin Pasin kameran ja riensin metsikköön videokuvaamaan kaikenmaailman tuulessa huojuvia heiniä, Akselia, auringonlaskua (kyllä, meillä paistoi aurinko!), Aksua, lentokonetta, kanervikkoa ja Aksua. Tyytyväisesti myhäillen kipitin kotona heti tietokoneen ääreen katselemaan aikaansaannoksiani ja kah!! Oli sitten asetukset vähän sinnepäin ja suurin osa videopätkistä näytti kamalilta tietokoneelta katseltuina.

Se hetki vaati jo suklaata.

Eikö muuten huomaakin, että tentit painavat päälle? Blogi on heti huomattavan aktiivisesti päivittyvä! Niin ja hei, videossa on poikkeuksellisesti äänet. Videoiden kuvaaminen oli hauskaa, vaikka ei-oma-kamera olikin heti hankalampi käytettävä. Harjoittelua tämä kuvaamisen laji kyllä vaatii! Kameralaukku tuntui omituisen tyhjältä, vaikka siellä oli runko ja kaksi objektiivia (Pasin sony on paljon pienempi ja siis myös kevyempi, kuin minun canonini).

PS. Lisää huolestuttavia talven merkkejä bongattu: nimittäin aurauskepit!!!!

torstai 3. marraskuuta 2011

Mennyttä kesää muistellessa, tulevaa kesää odotellessa

12 kommenttia
Marraskuu. Kellot on siirretty talviaikaan ja vuoden pimein ajankohta on aivan käden ulottuvilla. Menneestä kesästä on pieni ikuisuus ja vähintäänkin yhtä pitkä ikuisuus on tulevaan kesään, joka siintää jossain kaukana tulevaisuudessa. Mikä olisikaan siis parempi aika kaivaa kesäkuvat esille ja kääntää vähän veistä kesän menetyksen aiheuttamassa haavassa, kun ulkona vallitsee synkeä harmaus ja pimeys. Näihin aikoihin kesän kaipuu on jotain mittaamattoman suurta.




Hannipieni rakastaa kesää ylitse kaiken. Voin aina kuvitella sen aurinkoiselle niitylle, siihen aurinkoisimpaan kohtaan. Nähdä sen ilmeen, joka kertoo kaiken: "MAH-TA-VAA!" Joskus nuorempana talvi oli pop ja kyllähän vanha herra edelleenkin riemastuu ensimmäisistä pakkaspäivistä ja ensilumesta, mutta kaikki sen jälkeen tuleva on liikaa. Oma sohva tai matonkulma takkatulen äärellä on parasta talvisin. Elkulle kelpaa kaikki yhtä hyvin, kunhan lelut ja mamma on tallessa. Elvis on sellainen yksinkertainen ja loputtoman iloinen mieli.





Aksu petturipaimenen mielipidettä ei kysytä. Jos se saisi päättää aina ja ikuisesti vallitsevan vuodenajan, olisi Suomessa ympärivuotisesti lunta ja jäätä. Pakkasta unohtamatta.
Voihan huokaus. Kesäillat järvenrannalla, merenrannalla ja kotipihalla patjalla auringossa maaten. Ihanat intiaanikesät hillittömine helteineen! come to mama! ♥

- Ainahan lämmin kesä nyt talven voittaa?! Vai?



Aksun rakkaus lunta, jäätä ja pakkasta kohtaan on jotain, mihin tuskin koskaan voin samaistua..
Muutama (kesä)kuva lisää täällä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Ei niin hyödyllinen keittiöapulainen

7 kommenttia


Tenttiviikot ovat aina mitä mainioin treeni/naksuttelumotivaation lähde. Onhan se tietysti täysin ymmärrettävää, että kuusisataasivuisen tenttikirjan on vaikeaa päihittää houkuttelevuudessaan naksutin ja kasa haisevia (koiran)nameja. Syksyn ensimmäiset kaksi tenttiä ovat nyt takana ja Aksu on oppinut tunnistamaan sormia, pinoamaan kippoja ja nostamaan takajalkaansa ilmaan. Oikeastaan jälkimmäisin temppu on edelleenkin hieman työn alla (onneksi on vielä useampi tentti jäljellä!), sillä Aksuhan ei edelleenkään tunnu täysin tajuavan, että jalkoja on niiden kahden etummaisen lisäksi myös kaksi takana.

Kippovideo on taltioitu viime viikolla, jolloin oli vielä hieman pientä epävarmuutta pinoamisen tarkkuuden kanssa. Nyt sujuu jo hyvin ja olen alkanut häivyttää omaa purkkipinoa pitelevää kättäni pois. Pinoaminen käy nykyään sitäpaitsi jo paljon nopeammin, kuin videolla. Enää Aksu ei näe tarpeelliseksi tarkistaa joka purkkia (ja lattian jokaista neliösenttimetriä purkkien välillä) huolellisesti namien varalta (koska daa, sinnehän voisi taianomaisesti ilmestyä vaikka kuinka monta namia ihan tyhjästä!) ennen uuden purkin siirtämistä pinoon. Tämä ei silti estä kuolaamista, koska tiedossahan kuitenkin on nameja. Purkit ovatkin aina muutaman toiston jälkeen inhottavan limaisia..

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Rakastunut Romeo

9 kommenttia


Olin jo onnellisesti ennättänyt unohtaa sen, minkälaista on omistaa nartuista jotain tajuava uros (Elvis ei edelleenkään kypsässä kahdeksan vuoden iässä tajua juoksuisistakaan nartuista tuon taivaallista ja Hannin miehuus jäi eläinlääkärin pöydälle yli kymmenen vuotta sitten). Naapurin narttujen juoksut jatkuvat ilmeisesti edelleen. Ainakin siitä päätellen, että Aksu katsoo tarpeelliseksi kiljua niille ulkona ja myös sisältä yläkerran tähystysikkunan läpi. Juoksujen jatkumisen puolesta puhuu myöskin se seikka, että Aksu on tavanomaista ärhäkämpi kulmakunnan muille uroksille. Aksulla on yksi belgikaksikko, jotka ovat sen viholliset numero yksi. Herra omastamielestäänjokanartununelma ei ole mikään eilisen teereen poika ja on ennättänyt tässä parin kuukauden aikana selvittää tarkan kirsunsa avulla, missä talossa viholliskaksikko asuu. Vihollisalue on siis paikannettu hyvin tarkasti ja tätä nykyä Aksu muistaa vihollisalueelle saapuessaan röhkiä (luulen, että se yrittää oikeastaan murista, mutta röhkinältä se kuulostaa) ja luoda vihaisia mulkaisuja belgiparin taloa kohti. Vihollisalueen läpi lenkkeillessämme voin aina kuvitella omistavani ison minipossun. Röhröh ja pari takajalan ruopaisua vain. Aussiesta tosiaan on moneksi.



Narttujen perään kouhkaamisesta johtuen Aksun ruokahalu on ollut taas vähän niin ja näin. Syö tai ei syö. Nirsohan Aksu on aina, mutta narttujen ollessa päällimmäisenä mielessä, ei ruoka maistu senkään vertaa. Hieman on toisinaan turhauttavaa kaapia barffiruokaa roskiin, kun joku ei ole niitä kelpuuttanut eväikseen. Vuosi sitten ongelma oli helteistä (ja nartuista) johtuen niin mittava, että päädyimme epätoivoisina eläinkaupan murohyllylle (murot sentään säilyvät kipossa syömäkelpoisina useamman päivän). Aksu on barffanut puolivuotiaasta lähtien, sillä yrityksistä huolimatta sille ei silloin pentuna löytynyt sopivaa muromerkkiä. Raakaruoka oli löysään vatsaan ja rähmiviin silmiin oiva apu, nirsoiluun ei. Hymähdän aina, kun luen jostain barffin maistuvan erinomaisesti myös nirsoillekin koirille! Heh heh. Hyvä vitsi. Vararavintona kaapista löytyy yleensä siis pussi acanaa tai orijenia. Ainoat murot, jotka kohtuukäytöllä eivät aiheuta vatsan tai silmien oirehtimista.

Aksun barffailu otti kuitenkin järisyttävän askeleen eteenpäin eilen, kun Aksu ensimmäistä kertaa ikinä kelpuutti ruoakseen jotain muutakin, kuin broiskua. Naudanluita meni ihan todistattavasti kidasta sisään yksi kappale. Pieni askel ahneille koirille, yksi valtava harppaus nirsojen koirien kruunaamattomalle kuninkaalle. Aikaisemminkin ollaan yritetty tarjota Aksulle jotain muutakin, kuin broiskun luita. Nämä rohkeat yritelmät ovat yleensä päätyneet järkyttynyt ilme ("Hullu akka! Yritäks myrkyttää mut?!" ) naamallaan kilpoltaan pois peruuttavaan paimeneen. Tämä olisi taas niitä hetkiä, kun klikkaisin "tykkää", jos voisin. Minä 1 - Herra nirso 0.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Kisoissa pitkästä aikaa

14 kommenttia


Kahden kuukauden kisatauko päättyi eilen, kun startattiin purinalla kahdella radalla. Alkuun ajattelin, että Aksua ei kyllä yhtään kiinnosta tehdä töitä kanssani, sillä lämmittely oli ihan yhtä tuskaa, kun tyyppi oli vain narttujen ja narttujen hajujen perään. Ainakin omat lihakseni lämpenivät, kun raahasin 26 kilon hiekkaa nuoleskelevaa painoa perässäni. Yhtään varmemmaksi oloani ei tehnyt myöskään se, että perjantain treeneissä Aksu alkoi lupsuttamaan hajuja hietikosta kesken pujottelun!! Jotain, mitä se ei ikinä ennen ole tehnyt. Ennustin meille siis hyllyä. Mielikuvaharjoitteluni ennen radalle lähtöä tyssäsivät aina siihen mielikuvaan, kuinka Aksu nousee jo lähdöstä ja lähtee etsimään yleisön joukosta ihania uusia tyttöystäviä (olihan sillä sentään perjantaina treeneissä tullut riitaa nykyisen tyttöystävänsä, Stella-aussien, kanssa) ja jättää minut yksin radalle. Lähtöalueelle kävellessämme olikin huojentavaa huomata pisketin räyhäävän radan suuntaan.

Ekana vuorossa oli siis hyppyrata. Ihan sellainen kiva pätkä, vaikka ennakoinkin meille suuria ongelmia muurin jälkeisen hypyn (ja suurin piirtein kaikkien muidenkin hyppyjen) kanssa. Alkuun ajattelin, etten millään ennättäisi sinne ajoissa ohjaukseni kanssa, mutta ilokseni huomasin oppineeni juoksemaan meidän treenikuurin aikana. Ikävä kyllä se ei auttanut, koska hutiloin ohjauksen ja Aksu väisti esteeltä pois. Voi olla, että minuakin alkoi arveluttaa sijaintini suhteessa esteeseen ja kolmen metrin kanuunankuulaloikkia tekevään Akseliin. Sain näet ilokseni huomata perjantain kenraaliharkoissa, että Aksuahan ei tietyssä mielentilassa yhtään haittaa tai hidasta se fakta, että seison esteen toisella puolella jarruna. Kiitoradalla seisovat ohjaajat ovat merlesikojen mielestä ainoastaan ihan pieniä hidasteita, eivätkä suinkaan esteitä, joiden kanssa yhteentörmäystä kannattaisi välttää. Sen vinohypyn ohituksesta siis vitonen. Huomatkaa kuitenkin ilmiömäinen tapahtuma hypyn ohituksen yhteydessä! Aksu on melkein putkessa jo, mutta kääntyykin veretseisauttavan huutoni ansiosta pois putkelta ja palaa hypylle (editoin äänet pois ihan syystä).

Toinen rata oli agilityrata. Videolta sain huomata, että eräs nousee makuulta, mutta älyää vajota takaisin maahan, ennenkuin käännyn kutsumaan sitä. (Mitä ohjaaja ei näe, sitä ei tapahtunut T: aksel.) Meidän kontaktit oli.. vauhdikkaat. Puomin alastulokontakti on kyllä ihan siinä ja siinä, osuiko siihen yksikään neljästä raajasta, mutta koska tuomari on aina oikeassa, niiiiiiin- - Aan alastulolle Aksu osui ihan selvästi, sen näin jopa itsekin. Aan jälkeen taas yksi hyppy oli sillätavalla ikävästi vinossa, että Aksu ei sitä noteerannut. Etenkin, kun putkikin oli niin houkuttelevasti tyrkyllä. Alunperin ajattelin ohjata vinon hypyn toiselta puolelta, kuin miltä loppujen lopuksi ohjasin, mutta peruin viime hetkellä ennen radalle lähtöä, silllä aloin sääliä polviani ja ajatella sitä, mitä niille kävisi, jos niihin törmäisi sivuttaissuunnassa yksi merle (iso auts). Aksu palasi tässäkin ohituksessa käskystä takaisin (!!) ilman, että tunki itsensä ensin putkeen!! Putkikuvion jälkeen kepeille suunnistaessamme ohjaukseni oli löysää ja kaikkea muuta kuin ennakoivaa, mutta silti Aksu ei tehnyt hypyllä älytöntä kaarretta kepeille mentäessä! Pasikin jo kommentoi, että tästähän tulee ihan tylsää, jos Aksukin alkaa olla jo noin hyvin hallinnassa ja hillitty.

En tiedä, mutta minusta tuntui, että meidän vauhti olisi kasvanut! Ainakin omasta mielestäni oma liikkeeni oli paremman näköistä, kuin aiemmin. Edelleenkin jäin odottelemaan koiraa ihan suotta silloinkin, kun olisi voinut vaikka edetä ja sorruin myös varmisteluun sellaisissa kohdissa, joissa Aksu olisi ihan varmasti osannut hakeutua esteelle ilman minunkin apuani. Varmistelut aina aiheuttavat sen, että jään jälkeen ja olen seuraavassa kuviossa myöhässä, jolloin koko kuvio hieman levähtää (hyvänä esimerkkinä tästä agiradan kuviot keinun jälkeen). Aksukin on edistynyt. Se ei enää poukkoa perääni niin herkästi, vaikka heittäisinkin sen yksin suorittamaan jotain estettä lähtiessäni itse pyrkimään eteenpäin. Alkaa myös olla siinä ja siinä, voiko noin kuuliaisesti ohjaukseen vastaavaa paimeneläintä kutsua merlesiaksi. Ihan hyvät fiilikset. Me ei hyllytetty ja tuntui jopa siltä, että ollaan edistytty! Kyllä kannatti välillä sortua treenaamaan huolella!