maanantai 31. tammikuuta 2011

Teemme tämän teidän vastuullanne

26 kommenttia
Ricosta näyttää siltä, että nuoriso suunnittelee jotain..

Koska kesän tuloa ei voi vauhdittaa, voi aurinkoa ja lämpöä odotellessa harrastella jotain extremeurheilua. Valjakkohiihtoa vaikka! Tarvitaan vain pari kilpailunhaluista koiraa, minisukset ja pari yllytyshullua kuskia. Niin ja koirille tietysti asianmukaiset valjaat. Kypärä ja rannesuojat kuskeja varten eivät nekään ole pahitteeksi. Niin ja ihan vain vinkkinä; minisuksia ei kannata voidella. Ainakaan steariinilla. Ainakaan ihan heti. Minarit luistaa sellaisella sopivan kovalla hangella todella hyvin. Kolmen koiran vauhdittamana niillä pääsee todella lujaa. Etenkin, jos ne kolme lähtee juoksemaan kilpaa ja etenkin, jos yksikään niistä kolmesta ei niin kamalasti välitä hidastelusta. Aussieiden motto lienee "mitä kovempaa, sen parempi" tai jotain sinnepäin.



Ensimmäinen vetokokeilu näin isolla kokoonpanolla voidaan julistaa onnistuneeksi! Eteenpäin mentiin myös kahden ja yhden koiran tiimeinä. Käytiin nimittäin myös pikkuisia lenkkejä metsätiellä suhaten. Aksu ei tykkää juosta kärjessä ja Riconkaan mielestä se ei tainnut olla Se Juttu. Näin ollen Remy sai vetää porukkaa ja hoiti homman oikein mallikkaasti!

Remy juoksi sekä Aksun että Ricon parina, jottei kukaan koirista joutunut yksin vetämään koko aikaa tai kovin pitkää lenkkiä. Tosin, lujaa kulki se yhden koiran tiimikin! Koirat juoksivat mainiosti myös kolmen tiiminä (kuten kuvista näkyy).



Testiporukkamme suosittelee vetohiihtoa.
Tosin vinkkinä; kannattaa opettaa koirat myös pysähtymään ja kääntymään jo etukäteen. Kannattaa myös itse opetella pysähtymään minisuksilla tehokkaasti. Vaikka eihän nekään välttämättömiä taitoja ole, jos löytää syrjäisemmälle tielle, jossa ei liikennettä tai turhia mutkia ole ihan liikaa

tiistai 25. tammikuuta 2011

Hei me heilutaan taas

6 kommenttia
hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta
ehkä väsyttää vähän mutta nyt ei nukuta


Sunnuntai vietettiin taas lämpimässä agihallissa sikaillen. Nolla antaa odottaa itseään edelleen ja se aussiepaimen, joka minulla on remmin jatkeena radan laidalla, ei käy mitenkäänpäin salonkikelpoisesta fifistä. Joko se on putkirempan takia vähemmälle jäänyt aktivointi tai pieni ja ahdas häkeille pyhitetty alue kisapaikalla tai molemmat, jotka saavat Aksun vireen menemään överin puolelle. Sattumaa tai ei, mutta taas Aksu oli mukana rähinöissä kehän laidalla. Tietyssä mielentilassa Aksusta tulee sellainen haasteisiin uhmakkaasti "täältä pesee ja linkoaa, idiootti" -mentaliteetilla vastaava korvaton pölhö. Se siis provosoituu ihan hetkessä, vaikkei tosiaankaan arjessa sellainen ole. Täytyy nyt tähän kiinnittää huomiota ihan kunnolla. Se radan laidalla kattoon noussut överivire nimittäin purkautuu sitten radallakin koheltamisena. Kartturille huudetaan "joojooihansama mä meen jo!" ja kaahataan tuhatta ja sataa suurinpiirtein siihen suuntaan, kuin ohjaajakin. Tuurilla esteitä lototaan oikeassa järjestyksessä, vaikka paimenen ohjattavuus vastaakin kankeudeltaan ohjaustehostimetonta autoa: kulkee kyllä, mutta kääntäminen on raskasta.

Ensimmäisellä radalla tyyppi pysyi lähdössä, kun uhkasin jättää sen ilman iltapalaa tai jotain. Korvasi kyllä siinä menetetyn kaaoksen jo kolmannella esteellä, kun ohjasin takaakierron turhan löysästi. Kolmannelta esteeltä siis hylly. Muuten rata sitten olikin ihan kiva kohellusradaksi. Jostain syystä Aksu ei irronnut putkiin (??), mutta eipä lähtenyt sooloilemaankaan. Toisella radalla varasti lähdöstä iltapalauhkauksesta huolimatta ja lähti käsistä ihan huolella. Juoksi kolmannen hypyn ohi ja käskin sen takaisin, jonka jälkeen rynni putken väärään päähän. Työskentelyasenne oli sen verran sikamainen, että kaappasin pikkupuudelini kainaloon ja kannoin ulos radalta. Aksu oli maalissa huisin tyytyväinen itseensä ja kaivoi remmiämpäristä snobipannan piuhoineen revittäväksi. Ei ihan tainnut yhdistyä viesti aivoissa loppuun asti: kun sikailen -loppuu hauskuus.

Vaihdetaan aussieksi naamioitunut porsas johonkin kilttiin äänettömään pieneen ja sievään. Anyone?
liput lepattaa märkinä ne juhlistaa kai
tätä päivää kun puoli maata mitalit sai
meistä sankareita ei saisi tekemälläkään
hyvä että jalkakäytävällä edes pysytään


pidä kiinni hei mua
niin mä pitää voin sua
kyllä kaverilta pitää aina saada tukea (hei)

maanantai 17. tammikuuta 2011

Vuoden ekat

14 kommenttia

Vuoden 2011 eka startti from Sarianne on Vimeo.

Sunnuntaina juostiin ensimmäiset agilitystartit tälle vuodelle. Aksulla oli virtaa ihan hillittömästi ja esimerkiksi kepeillä sitä vauhtia katosi huutamiseen. Olemme olleet jo viikon putkiremppaa paossa ja Aksun aktivointi on jäänyt hyvin vähälle ja täytyy sanoa, että sen kyllä huomaa. Etenkin agikisoissa ja -treeneissä. Kuuliaisen paimenen sijasta minulla on ollut treeni- ja kisakaverina Merlepossu. Merlepossu tykkää karjua, juosta täysiä, karjua vähän lisää, juosta vielä vähän enemmän ja haastaa kenties ihan vähän riitaakin tyhmäpääkoirien kanssa (tosin ainoastaan urosten, sillä myös Merlepossu pitää aina silmät avoinna mahdollisten potentiaalisten tyttöystäväehdokkaitten varalta). Omaa lainassa olevaa yksiötä (häkki) pitää erityisesti vahdata, sillä sen katolla majailee treenireppu ja ennenkaikkea lihapullat!

Ensimmäisellä radalla (josta siis tuo video) Pakkel varasti lähdöstä. Kuinka yllättävää. Onneksi tyyppi on sen verran blondi, että haukahtaa aikeensa ennen varsinaista mielipuolista säntäämistä kohti esteitä ja niiden yli. Varastamisesta johtuen jäin kuitenkin heti alkuunsa jälkeen ja en ehtinyt kääntämään Aksua kolmannelle hypylle. Siiitä sitten radan ainoa virhevitonen ja heiheit nollalle. Sijoituimme heti radalta tulleiden ainoiden nollien perään ja olimme kuudennet. Toisin sanoen olimme siis parhaat virheitä kahmineista koirakoista. Lohduttavaa! Jälleen kerran tein muuten sen huomion, että Aksu näyttää hitaalta videoilla, vaikka se tekeekin tosi nopeita aikoja. Pitkillä koivilla etenee vissiin niin helpon näköisesti eteenpäin verrattuna pienempiin kisatovereihin, jotka ottavat samalla matkalla tuplasti enemmän askelia Aksuun verrattuna.

Toisen startin lähestyessä alkoi Aksu jo käydä hieman kuumana. Jostain syystä se päätti inhota yhtä dalmatialaista ja kiroili sille aina ohimennen, mutta vain ennen radalle menoa, ei enää sen jälkeen! Ehkäpä se dalmis sanoi Aksulle jotain tosi kannustavaa ("Kompastu koipiis laiheliini!1!!"). Onnistuin jotenkin uhkailemaan Aksun pysymään lähdössä ja se ei varastanut. Ei se kyllä silti nollaksi mennyt se rata, vaikka yritys oli hyvä kymmenen. Ensin joku Merlen värinen porsas rynni hypyn ohi oikoessaan pussille ja sitten tiputti vielä rimankin. Vähän ihmettelen kyllä, mihin katosi se minun "tää on ihan helppo saada kolmosiin" -koirani, jonka kanssa treenasin vielä jossain vaiheessa. Eipä sillä, että olisin erityisen pettynyt. Kivaahan se vain on, että koiralla on kivaa ja Aksullahan muuten oli tosi kivaa!

Putkiremppa jatkuu vielä ainakin tämän viikon, joten Merleporsastelua lienee luvassa myös ensi viikonloppuna. Pitänee ehkä yrittää ehtiä purkamaan sitä kaikkea patoutunutta energiaa johonkin älylliseen Aksun kanssa. Tosin sen toteuttamista hidastanee ainakin jonkin verran se, että Aksu ja Pasi ovat eri osoitteessa evakossa, kuin minä. Pikkukoirat ovat olleet kovasti tyytyväisiä siihen, että ovat saaneet minut taas kokonaan omakseen ilman sitä mukana roikkuvaa kuolaavaa karvaidioottia, joka yrittää omia kaikki lelut ja sohvankulmat. Elviksen ja minun välini ovat taas entisellään; kun pyydän sitä hyppäämään syliini, hyppää se ihan taatusti äitini syliin. Myös silloin, kun se pyytää minun syliini ja annan sille luvan, niin se hyppääkin äidin syliin. Hannikin on tyytyväinen keittiöhenkilökunnan vahvuuden lisääntymiseen yhdellä piialla. Tosin, monta pitkää miinusta on allekirjoittanutkin jo ehtinyt saada pappakoiralta. Kas, kun aamupalan pitäisi tippua kippoon sillä hetkellä, kun pappakoira niin päättää. Viis siitä, että kello olisi vasta puoli kuusi aamulla. Jokainen vetkuteltu hetki tarjoilla herralle aamupalaa lisää vain vaatimusten volyymia. Hiljaiseksi komentaminen ei toimi, koska kuulo on huono ja sekin vähä, mitä on jäljellä, on valikoivaa. Useimmiten helpoimmalla pääseekin, kun tiputtaa tyypille jotain pientä herkkua ääntä kohden. Alan jo melkein ymmärtää, miksi mummoni on jo vuosia nukkunut lihapulla yöpöydällä, kun Hanni on kylässä.. 15-vuotias koira kyllä saa muutenkin jo kaikessa periksi ja on ihan lellipennun virassa, koska se on sen ansainnut.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Kaket

7 kommenttia

Untitled from Sarianne on Vimeo.

Meiän kaket!

Aika nopeasti käskytin vaihdot tällä kertaa. Yritän vähän vaihdella tempoa, sillä toi hurtta alkoi ennakoimaan, kun tein liian kaavamaisesti aiemmin. Nopeasta käskytyksestä kylläkin kuumuu hieman, joka sitten purkautuu haukahteluna. En tosin usko, että Aksu tekee tuota kokeessa. Siis haukkuu. Yleensä sillä vire laskee koekehään suht paljon treenikenttään verrattuna. Lopussa Aksu nousee, koska yritän räpeltää narupalloa sille heitettäväksi! Vielä on liikkurin liittäminen liikkeeseen mukaan kesken. Vasta muutamissa treeneissä on ollut Pasi kahistelemassa takkia Aksun selän takana.

Viime perjantaina oli pitkästä aikaa agitreenit ja Aksu oli sika. Ei puhettakaan mistään hallinnasta. Ei muuten hätiä, mutta ensi viikonloppuna mennään kisoihin ja olisi kiva, jos huutamisen ja kaahaamisen sijasta koira vaikkapa ihan vähäsen kuuntelisi kartturiaan! Kepeilläkin sillä oli niin kiire, ettei viitsinyt loppuun asti pujotella, vaan jätti välistä muutaman viimeisen välin. Sen se on kertaalleen tehnyt kisoissakin! Ei aina ehdi olla tarkka, jos on kiire..

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Katastrofien ei pitäisi kestää näin kauan, haluan aamiaista!

4 kommenttia
Hyvää uutta vuotta! Niin se vain saatiin uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen tuhlattua loppuun! Aksukin ennätti täyttää vuoden 2010 viimeisenä päivänä täydet kaksi vuotta. Hullua, että siitäkin on mukamas jo niin kauan, kun vasta katselin lähinnä marsuja muistuttavien aussienpentujen kuvia kasvattajan sivuilta. Uudenvuodenaatto (ja siis myös Aksun synttäripäivä) meni suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Päivän lenkit tehtiin hyvissä ajoin ennen kuutta, jonka jälkeen sitten linnoittauduttiin sisälle suljettujen verhojen taakse musiikin ja telkkarin äänien täyttämään omaan pikkumaailmaamme. Ainoastaan kovimman paukkeen aikaan Aksu kuulosteli hieman huolestuneen oloisena, mutta rauhoittui kongin pariin, kun väännettiin töllöttimen volyymit entistäkin kovemmalle. Hetken aikaa puolilta öin asunnossamme raikasikin sitten Paula Koivuniemen "Aikuinen nainen" ihan liian kovalla, ei vain naapurien, vaan myös minun harmikseni. Vaan mitäpä sitä ei koiransa eteen tekisi (Paula Koivuniemi oli sitäpaitsi ihan pala kakkua Sounds scary -cd:seen nähden, jonka avulla parin kuukauden ajan totuteltiin hiljalleen rakettien ääniin. Voin sanoa, että siitä, jos mistä saa päänsärkyä!!). Vaikka Paksu pysyikin koko illan ja yön rauhallisena, oli kokemus silti ilmeisesti ainakin jollain tasolla henkisesti raskas. Tyyppi nimittäin makasi lauantaina ihan reporankana ja virkistyi vasta lähempänä iltaa.

Toinen yhteinen vuosi Aksun kanssa oli.. erikoinen. Sain jälleen kerran katsoa silmästä silmään myös niitä koiranomistajan painajaisia, joita ei niin välittäisi tervehtiä. Onneksi vuoteen mahtui myös paljon hyvää ja mahtavia erävoittoja niin tokossa (joko olen hehkuttanut tarpeeksi sitä TK1:stä?), kuin agissakin. Osittain ongelmien haltuun ottamisessa on ollut kyse Aksun aikuistumisesta, mutta yhtään en vähättelisi omaa rooliani tässä prosessissa. Pakkelin kanssa olen joutunut tutustumaan sellaisiinkin koiraopuksiin, joihin en toisenlaisen koiran kanssa olisi taatusti koskaan syventynyt (kirjat aroista ja epävarmoista koirista). Lukukokemusten ohella myös vertaistuki on näytellyt suurta osaa herkkispaimenen aivoitusten ja solmujen setvimisessä.

Näin puolittain lomalaisena on ehtinyt jo hieman suunnitella alkavaa vuotta enempikin ja agilityn saralla on jo ensimmäiset kisat katsottuna valmiiksi. Tarkoitus olisi jo tässä tammikuun aikana ottaa vuoden ekat startit ja metsästää sitä viimeistä puuttuvaa nollaa ykkösistä! Tokon puolella ollaan aloiteltu tunnaria lähinnä aivojumpan takia, sillä ensimmäistä kertaa ikinä voin sanoa huomanneeni Aksussa jotain muutosta treenittömänä aikakautena verrattuna aktiivisempiin kausiin. Aiemmin se ei ole reagoinut tylsiin kausiin mitenkään erityisesti, mutta nyt joulun jälkeen on sitä patoutunutta energiaa ehtinyt kerääntyä enemmänkin, kuin vain yhden aussien tarpeisiin. Saattaa olla, että aktiivisesti vietetty loppuvuosi totutti koiran melko korkeaan aktiviteettien tasoon, kun kisoissa oltiin melkein joka viikonloppu ja siihen sitten kaikki treenit päälle. Onneksi ensi perjantaina päästään taas hallille agiliitämään (ja huutamaan riemusta)!