perjantai 29. huhtikuuta 2011

Esteet loppuu?!

15 kommenttia
Treeneissä:



Siis MITÄ?!! Ei enää keppejä!? Mitä NYT kuuluu tehdä??

Kisoissa:




Taasko ne kepukat loppui!?

Kisakuvista kiitos Tiialle!
Aksu osaa olla hieman dramaattinen vikassa keppivälissä.
Sen silmät on muutenkin epätodelliset sarjakuvakoirasilmät. Harmi, ettei videolle tullut ikuistettua Aksun ilmeitä, kun sen kitaan viskattiin matolääke. Tosin riittänee, jos kerron tuon kepeillämuljotusilmeen olleen hyvin lähellä?

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Nollajahdissa

5 kommenttia


Pari starttia tänään purinan pääsiäiskisoissa ja ei yhtään nollaa meille.
Ekalla radalla (video) oli kyllä tosi lähellä, mutta homma kaatui puomin jälkeiselle hypylle, jonka ihan itse ohjasin huonosti (tai jätin perätä ohjaamatta?) ja Aksu siis hyppäsi sen väärältä puolelta, josta luonnollisesti hylly. Sanoinkin Pasille jo ennen rataa, että sille hypylle se kosahtaa, koska en osaa ohjata sitä ja koska olen saattanut unohtaa Aksulle taas pari suht tärkeää ohjauskuviota. Hups. Samassa kohdassa meni muuten monen muunkin koirakon rata hyllyksi. Osa koirista syöksyi hypyn ohi, suoraan putkeen!

Tokalla radalla kolmantena esteenä oli kepit, joille yritin takaaleikkausta. Sellainen kiva avokulmahan se oli, joka Aksun olisi todellakin pitänyt osata, vaan mitä tekee Pakkel! Hakihan se sen keppien aloituksen loistavasti, mutta kun siinä samalla sattui silmiin sitten putkikin, niin pakkohan se oli kesken kaiken pujottelun sinne vähän kirmata! Hylly tosin tuli vasta paljon myöhemmin, kun huusin Aksulle kääntökäskyn liian aikaisin ja se käännähti yhdeltä hypyltä pois. En korjannut, koska koirahan teki juuri kuten käskin ja vieläpä samantien! Kääntymistä on treenattukin eli oli ihan kivaa huomata, että kääntyyhän se, kun vain muistaa kääntää!

Tykkäsin tuosta ekasta radasta, josta videokin tosiaan on. Hyllystä huolimatta siitä jäi tosi hyvä fiilis ja Aksu oli hieno! Kontaktit oli hienoja. Tykkään.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Tuuli puhalla! Puske pois pilvet auringon edestä!

12 kommenttia
Viime viikonloppuna kisattiin agilityssa kahden radan verran ja Aksun kisakirjaan kirjattiin yksi nousunolla lisää! Laajoista aikaavievistä kaarteista huolimatta sijoituskin oli kolmas ja Aksu on taas yhtä lelua rikkaampi! Pointsit KKK:lle palkinnoista. Kivaa, kun turhat ruusukkeet, pokaalit ja muropussit oli jätetty pois.

Enää yksi nolla lisää ja ollaan Paksun kanssa kolmosissa! Mikään kiire ei kyllä olisi sinne ylimpään luokkaan, sillä siellä pitäisi jo oikeasti tehdä niille laajoille kaarteille jotain! Kolmosissa myös osallistujamäärät ovat huikeat ja taso kova. Palkintosijoja ja niitä kaikkein kivoimpia nollia, AVA-nollia, ei hillittömillä kaarteilla täälläpäin keräillä. Tietää paineita ohjaajalle, kun pitäisi kouluttaakin sitä koiraa!



Hanni on taas pieni onnellinen koira, kun aurinko lämmittää ja tiet alkaa olla kuivat! Pappakoira ei tiedä mitään inhottavampaa, kuin märät tiet! Tassuthan niillä kastuu! Kevät on kiva, kun heinikot kuivaa ja aurinko lämmittää vanhoja tassuja ja kylkiä. Niin ja lämpimien kelien myötä mielikin on niin kevyt, että tassu nousee korkealle ja on kivaa vähän juosta ja jallittaa nuorempiaan! Hanni on ikäisekseen (15v 6kk) ihan huippukunnossa ja on ilo katsella hyväkuntoista vanhusta, joka nauttii elämästään täysin rinnoin! Jos joku kuvitteli Hannin olevan sellainen hitaasti eteenpäin köpöttelevä hiljainen vanhuskoira, niin väärässä oli! Tassut kantaa edelleen tarvittaessa lujalla vauhdilla ja ääntä löytyy ja sitä muuten myös käytetään, jos on tarvis!

Kohta on kelit myös sen verran lämpimät myös iltaisin, että voin kyniä Hannin! Harkitsen myös Elviksen trimmaamista sileäkarvaiseksi perhoseksi, mutta sitä on mietittävä vielä tovi. Elviksen karva kasvaa niin huonosti täyteen mittaansa. Toisaalta sen tämän hetkinen karva on ihan kamalassa kunnossa, kuten aina. Aksu sen sijaan ei tarvitse trimmeriä päästäkseen karvoistaan eroon. Ihan vain furminaattori riittää. Jaksan tosin ihmetellä sitä, mistä se karva oikein irtoaa, kun koira ei vielä parin karvakassillisen jälkeenkään näytä kaljuuntuneen juuri ollenkaan. Etenkin kaulus on tuuhea.. Siitä lähti viime vuonnakin vasta ihan viimeisenä ne karvat.

Objektiivikuume nostaa päätään TAAS! Enkä ole edes vielä kunnolla testannut halppiszoomia, jonka isä toi. Nälkä tosiaankin kasvaa syödessä! Petollinen harrastus tämä valokuvaus. Erityisen turhauttavaa on ottaa lenkillä parisataa kuvaa ja kotona niitä katsellessaan olla tyytymätön lähes kaikkiin! Ja siis tietysti vika on pelkästään kamerassa, eikä ollenkaan kuvaajassa, eeeei..

torstai 14. huhtikuuta 2011

Todennäköisyys jollekin tapahtumalle on kääntäen verrannollinen sen toivottavuuteen

21 kommenttia


Viime viikonloppuna käytiin Aksun kanssa möllitokoissa ja meidän lyhyt ja vähemmän menestyksekäs tokouramme laitettiin sitä myöden pakettiin. Ei enää tokokokeita. Olkkaritokoilua jatketaan kyllä, sillä siellä Aksu uskaltaa loistaa ja näyttää oikean osaamisensa tason ilman, että tarvitsee pelätä vieraita ihmisiä tai ääniä tai... vieraiden ihmisten ääniä?

Möllikoe oli kamala. Varsinainen pohjakosketus. Pistesaaliis oli 81,5 pistettä ja siinäkin puolet liikaa. Kertonee aika paljon lajia tunteville? Tuomareilta (liikkeet oli jaettu kahteen kehään, siksi tuomarit monikossa) tuli kannustavia sanoja. Otan kuulema Aksun nätisti huomioon, tuen sitä ja yritän tehdä sille hommasta hauskaa. Nämä huomiot oikeasti lämmittivät mieltä.
Mainitsemisen arvoista on se, että Aksu kykeni suorittamaan kaukot (!!!!! lyhennetyllä matkalla tosin ja jatkuvilla kehuilla), sekä teki uusintayrityksellä hienon luoksetulon (ensimmäisellä kerralla ei uskaltanut jäädä aloilleen, kun olin jättämässä sen). Seuruut oli kamalia, paitsi niinä hetkinä, kun Aksu uskalsi irroittaa katseensa ympäröivistä asioista ja keskittyä minuun. Minun pitäisi kuulema vain treenata enemmän häiriössä, niin Aksustakin tulisi varmempi suorittaja. Voi kun se olisikin niin helppoa! Pelkäävän koiran siedättäminen asioihin ei ole ihan niin yksioikoista, eikä kyse ole siitä, etteikö me olisi häiriötä treenattu! Villakoiran ydin on pikemminkin siinä, että siedättäen rohkaistettu koira on vain näennäisesti rohkea koira.

Mikä Aksua sitten pelotti? Äänet, ylläri ja tuomari, mikä oli oikeastikin ylläri. Tavallaan.
Paikkamakuu oli.. huono vitsi. Juuri ennen paikkamakuun alkua kehänauha koirien takana pääsi irti ja lepatti vienosti tuulessa. Aksu sanoi heti o-ou, saatankuollakohta. Pisti maaten hidastellen, vaikka kehänauha oli jo hiekalla ja kivillä laitettu kuriin. Piilosta näin, kuinka lentokoneen lentäessä koepaikan yli Aksu valahti ihan lyttyyn. Fasaanin rääkäisy läheisessä puistikossa pian tämän jälkeen olikin sitten jo ihan liikaa. Pakkel pomppasi pystyyn korvat luimussa ja se makuu olikin sitten siinä. Koko tämän ajan, kun Aksu bongaili mörköjä,  makasivat muut koirat oikein rauhallisina. Naurettiin tälle äidin kanssa, koska tämä oli jo niin huono vitsi, ettei sille voi, kuin nauraa! Möllikoe KAUPUNGISSA ja fasaani rääkäisee juuri paikkamakuun aikana.

No, aina ei voi voittaa.

Äänien pelkurointi ei ollut mitään uutta, mutta se, että Aksu reagoi tuomariinkin niin voimakkaalla pelolla oli yllätys ja toisaalta taas sitten ei ollut ollenkaan yllättävää. Niille, jotka ovat hypänneet kelkkaan vasta äskettäin kerrottakoon, että Aksu pelkäsi pentuna ihmisiä tosi paljon. Sen jälkeen on kuitenkin edistytty harppauksittain ja vaikkei Aksu edelleenkään suhtaudu vieraisiin ihmisiin järin luottavaisesti, niin alokasluokassa Aksu noukki luoksepäästävyyksistä kymppejä! Tällä kertaa Aksu kuitenkin reagoi tuomarin kosketukseen (kehääntulotarkastus) tosi vahvasti. Tuomarin luokse Aksu käveli ihan nätisti, mutta ensimmäisestä kosketuksesta syöksyi remmissä häntä koipien välissä pakoon. Uusintayritys edes tovin rauhoittelun jälkeen kentän laidalla ei tuottanut sen kummempaa tulosta, oikeastaan täysin päinvastoin ja Aksu murahti. Kokemuksesta tiedän, että homma ei tule jatkossakaan helpottumaan, sillä pehmeällä koiralla on norsun muisti, joten olkoot.

Tietyllä tapaa tuntuu siltä, että luovutan, vaikkei kyse olekaan pelkästään luovuttamisesta. Nyt vain ylittyi sellainen raja, jonka jälkeen ei ole järkevää jatkaa yrittämistä, vaan on parempi vain antaa olla ja keskittyä johonkin muuhun. Herkkiskoiran treenaaminen on toisinaan varsin epäkiitollista, sillä vaikka tekisit kuinka parhaasi, niin aina sekään ei riitä.

Apulanta laulaa niin osuvasti (sori Aksu) ja sävelkin on kiva & tarttuva hyräillä.
Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa, korvaan arvaamattomuudella
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa
ravistettava ennen käyttöä

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Se tunne, kun muistaa koiransa olevan ääniarka

16 kommenttia
Noniin, tässäpä postaus, jonka jälkeen normikoiran omistajat katsovat turrejaan tyytyväisesti myhäillen. Liiallisesta energiasta ja sen sellaisesta johtuvat treeniongelmat ovat kevyttä kamaa pelkääjäkoiran treenisolmuihin nähden. Normikoiralla tarkoitan tässä yhteydessä sellaista koiraa, joka ei pelkää ääniä tai ihmisiä.

Perjantaina huristeltiin siis agitreeneihin Pakkelin kanssa ja ehdittiin tehdä jopa keinu muutamia kertoja, ennenkuin Aksu ahdistui ja ne treenit olikin sitten siinä. Onhan toki lyhyt treenikin tehokas, mutta jotain rajaa silti. Agitreenaus ei ole ehkä kuitenkaan kaikkeista tehokkaimmillaan, jos treenien kokonaiskesto on sen reilu viitisen minuuttia. On jälleen kerran hankala nimetä se nimenomainen kohta, josta alamäki alkoi, mutta huomaan, että alan selvästi oppia. Ehdin nimittäin jo treenikentällä kiinnittää Niihin Asioihin (eleet, äänet) huomiota ja nähdä jo sen ensimmäisen, häviävän pienen hetken, kun Aksun ilme meni "jeejeeagiajeeeee!" -ilmeestä siihen "o-ou, tippuuko taivas niskaan!?!" -ilmeeseen, joka ensimmäisellä epäröintihetkellä vain vilahti koiran naamalla. Se, että ennätän nykyään useimmiten jo huomata tulevan solmun ajoissa, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisin välttämättä tehdä mitään estääkseni sen.

Useasti, kun kerron Aksun olevan ääniarka, tulee ihmisille mielikuva koirasta, joka suorastaan lentää pakoon pää viidentenä jalkana naapuripitäjään asti kuullessaan jonkin ison pamauksen tai sitten sen klassisen laukauksen. Joissain tapauksissa se onkin niin, muttei aina. Ääniarkoja koiria on laidasta laitaan. Aksu erikoistuu niihin pieniin ääniin, vaikkakaan se ei mitenkään sulje pois isojen äänten pelkäämistä. Yhdessä vaiheessa Aksu pelkäsi limpparipullon aukaisusta lähtevää sihahdusta. Sen jälkeen näppärä paimen alkoi luontevasti pelätä kädessä olevia pulloja, koska nehän voi sihahtaa. Tällä hetkellä kotikammotuksena on akvaariokauhu eli vedenvaihto Viljon (norsukala) valtakuntaan. Pulputtavat vesiletkut kun ihan tunnetusti tappaa paimenkoiria räjäyttämällä niiden tajunnan kamalalla pulputuksellaan. Myös korkkien avausääni on pahapaha. Tiedättekös, se mitättömän pieni "poks", kun kuuluu esimerkiksi huulirasvan tai deodorantin avaamisesta? Niin ja ne pelot ei ole mitenkään johdonmukaisia. Ne voi alkaa ja loppua lähes sormia napsauttamalla. Ihan ilman mitään "traumoja" tai "huonoja kokemuksia" itse äänilähteestä.

Perjantain agitreeneissä kaikki taisi ehkä lähteä liikkeelle avainnipun kilisemisestä hallin toisella puolella. Ainakin se oli ihan selvä ääni, johon Aksu reagoi luimistelulla ja kun yksi pelottava ääni on paikannettu, tulee myös muista aiemmin  ihan ok olleista äänistäkin kauhistuksia (dominoefekti). Toisin sanoen siis säikähdyksen jälkeen jopa muille koirille suunnatut "eit" sun muut tiukemmat käskyt saavat Aksun vain enempi lukkoon ja kun se tosiaan paineistuu ja ahdistuu huolella, niin siihen sitten harvemmin auttaa enää mikään. Yrityksistäni huolimatta en saanut Aksua tointumaan tästä perjantaisesta järkytyksestä ja me siis lähdettiin kotiin kesken treenien. Kuinka monelle normikoiran omistajalle tulee mieleen, että treenit voi mennä penkin alle jonkin näin mitättömän asian takia? Pelkääjäkoiran kanssa alkaa haaveilla normaaleista treeniongelmista. Siitä, kun koira esimerkiksi agilityssa karkaa ilman lupaa joka hemmetin kontaktiesteelle tai siitä, kun esimerkiksi tokossa koira on niin riemukas, että seuruussa vähän painaa ja edistää. Ei, en yhtään vähättele niitä ongelmia, etteikö nekin voisi olla hankalia, päänvaivaa tuottavia ja koe/kisamenestykseen vaikuttavia. Niissä vain on se yksi olennainen ero, joka painaa ne enemmän plussan puolelle: nimittäin se, että ne ongelmat eivät johdu pelkäämisestä.

Nyt joku tietysti luulee, että Aksun elämä ja treenailu on yhtä pelkäämistä. Ei se ole, sillä ei me koko aikaa kuunnella niitä kammottavia ääniä ja osaan Aksu siedättyy ihan itsestään, osa unohtuu ja osa on niin harvinaisia tai satunnaisia, ettei niiden pelkääminen haittaa. Treenaaminenkaan ei ole Aksun mielestä paskaa hommaa itsessään, vaan ne on ne pelottavat äänet, jotka tällä kertaa sössivät koko homman. Ilman niiitä Aksu on ihan huippu! Tokossa se on tunnollinen ja tarkka. Agilityssa ihanan innokas ja iloinen. Joskus vain äänet käyvät liian pelottaviksi ja tällä kertaa kävi nyt näin. Harmi, mutta elämä on ja niin edelleen.