keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Se tunne, kun syysaurinko lämmittää



Lenkkeilin sunnuntaina Pikkukoirien kanssa ihan kolmistaan. Kierreltiin niitä polkuja, joita on niin monesti kierrelty ja pysähdyttiin sille kalliolle istumaan, jossa on istuttu niin usein aiemminkin. Istuin ja katselin tuttuja maisemia. Pistin merkille, kuinka metsän puut on kasvaneet jo niin korkeiksi, ettei niiden takaa näy enää meri. Syystä tai toisesta havahduin mietteistäni ja vilkaisin Hannia, joka istui pienen matkan päässä. Se katseli minua ihan hievahtamatta, niin kuin vain vanhat koirat voivat katsoa ja sen hetken minusta tuntui siltä, kuin olisimme tienneet toistemme ajatukset. Ihan, kuin Hannikin olisi muistellut niitä lukemattomia kertoja, kun sillä kalliolla on yhdessä istuttu. Muistellessani yhteisiä retkiämme mielessäni vilahti ajatus siitä, kuinka paljon tulenkaan niitä vielä joku päivä ikävöimään.

Viittelehdin Hannin luokseni ja siinä me sitten istuttiin. Ihan kuin silloin vuosia, vuosia sitten ihan ensimmäisen kerran. Katseltiin tuttua maisemaa ja nautittiin auringosta. Elvis tohelsi käpyjensä kanssa ja minä nautin seniorikoirani seurasta. Pennut on somia, mutta vanhat koirat.. Niissä vasta onkin sitä jotakin!

Jos koskaan tulee sellainen päivä, ettemme voi olla yhdessä, pidä minut sydämessäsi.
Pysyn siellä ikuisesti. (Nalle puh)

16 kommenttia:

  1. Voi, miten Hanni nauttii noissa kuvissa. :) Herkistävä kirjoitus.

    VastaaPoista
  2. Se todellakin nautti! :) Hanni rakastaa aurinkoa.

    VastaaPoista
  3. Kyllä koirat ovat paljon viisaampia kuin yleensä uskotaan. Minun mielestäni. Oikeanpuoleinen kuva on hymyilyttävä :)

    VastaaPoista
  4. Vanhan koiran katseen viisaus on kyllä jotain niin arvokasta, ettei sitä oikein edes tajua ilman, että sen itse kokee.

    VastaaPoista
  5. Sara,
    Voisin olla samaa mieltä. :)

    Tiia,
    Hyvin sanottu ja niiiin totta :)

    VastaaPoista
  6. Ihana Hanni! (tosin älä kerro sille, että sitä täällä netissä ihastellaan ihanaksi, ego saattaisi kenties kokea kolauksen? :D)

    VastaaPoista
  7. Myönnän olevani onneton käsittelemään surua (nimim itkenyt mm salkkareita katsellessa), mutta mulla kostu silmät tämän postauksen vuoksi. Ihana Hanni, ja ihanasti kirjotettu. ♥

    VastaaPoista
  8. Sirkku,
    En kerro! Voisi tosiaan muuten ego kokea pahan kolauksen! :D Vielä näin vanhoillakin päivillä. :D

    Josefiina,
    Tiedän mitä tarkoitat. Itekin oon ihan mahdoton herkkis. :) Niin ja kiitos. :)

    VastaaPoista
  9. Minä taas hyvin harvoin herkistyn sanoista, mutta tällä kertaa kyyneleet valui silmistä :)

    VastaaPoista
  10. Herkistys tuli täälläkin! :') Ja Nalle Puh osaa aina muotoilla sanat oikein...

    VastaaPoista
  11. Täälläkin kostu silmäkulma, niin kauniisti kirjotit taas kerran! Ja vanhoissa koirissa niissä on sitä jotain! Mimmiä en vielä ajattele vanhana, kun se on vieläkin sellanen tohelo <3
    Toivotaan, että teillä on Hannin kanssa vielä kalliolla istuskelu hetkiä jäljellä!

    VastaaPoista
  12. Nalle Puh todellakin osaa asetella sanat hyvin. Myönnän itsekin herkistyneeni, kun sen jostain netin syövereistä löysin tähän postaukseen.. :’) Muutenkin tämä vuodenaika, kun Hannin synttärit on TAAS täällä, tekee herkemmäksi. Vuodet juoksevat epäreilun nopeasti.

    Istuskeluhetkiä kylki kyljessä Hannin kanssa toivon minäkin vielä mahdollisimman monta. ♥

    VastaaPoista
  13. Kauniisti kirjoitettu. Se tunne, kun hetken voi tuntea olevansa yhtä koiransa kanssa on kieltämättä uskomaton ja pysäyttävä. Näitä hetkiä vanhempien koirien kanssa kokeneena miettin, tuleeko vastaavaa yhteyttä koskaan niiden nuorempien kanssa, jotka leikkivät käpyjen kanssa tai muuten touhuavat omiaan (vielä niin nuorina ja kokemattomina). Kyllä sekin aika on varmaankin vielä edessä, mutta ajatuksena tuntuu kaukaiselta. Lisää syysauringon lämmittämiä päiviä teidän poppoolle!

    VastaaPoista
  14. Jenna,
    kiitos. Niin ja totta. Sitä tosiaan miettii, tuleeko vastaavaa yhteyttä niiden nuorten kanssa -tai nuorempien kanssa. Ei tuo Elviskään enää ihan nuori poika ole. Ehkäpä se sieltä ajan kanssa, omalla vuorollaan.

    VastaaPoista
  15. Tuollaisista hetkistä täytyy nauttia. Aika vaan pysähtyy hetkeksi ja jopa jonkun aikaa toivoo, että pikkukoirat olisivat täällä aina. Joskus kuitenkin niiden on aika lähteä, mutta sen aikaa kun ovat tällä maanpinnalla muista rakastaa niitä ja ymmärtää vanhuuden höperöitä haukkujasi. Niin mäkin aina yritän muistaa nauttia Viivistä vielä niin kauan kuin yhteistä aikaa riittää. On vanhuskoirat vaan aika hellyjä vaikkei sääntöjä enää noudattaisi niinkuin ennen. <3
    Ikävä tulee kyllä vielä ja ikävä tuskin koskaan täysin helpottaa. Vilmastakin on jo kulunut yli vuosi ja silti ajatuksissa lähes joka päivä ja kuvienkin katsominen tekee kipeää. Ensimmäisen koiran luopumisen tuska on vaan kauheaa. Kauheasti rapsuja ja jaksamisia vanhuksille sinne. <3

    VastaaPoista
  16. Lea,
    Näinhän se on. Ja välillä tosiaan aika ikäänkuin pysähtyy ja maailmassa on vain se hetki. ♥
    Minäkään en usko, että ikävä koskaan täysin hellittää. Se vain muuttaa muotoansa. Jossain vaiheessa vain huomaa, ettei joka kerta enää tarvitsekaan kuvia katsellessa itkeä, koska on surullinen, vaan itkeä, koska on iloinen siitä, mitä on ollut. Rapsut välitetty! Rapsuja sinnekin Viiville.

    VastaaPoista