Rakastunut Romeo

Olin jo onnellisesti ennättänyt unohtaa sen, minkälaista on omistaa nartuista jotain tajuava uros (Elvis ei edelleenkään kypsässä kahdeksan vuoden iässä tajua juoksuisistakaan nartuista tuon taivaallista ja Hannin miehuus jäi eläinlääkärin pöydälle yli kymmenen vuotta sitten). Naapurin narttujen juoksut jatkuvat ilmeisesti edelleen. Ainakin siitä päätellen, että Aksu katsoo tarpeelliseksi kiljua niille ulkona ja myös sisältä yläkerran tähystysikkunan läpi. Juoksujen jatkumisen puolesta puhuu myöskin se seikka, että Aksu on tavanomaista ärhäkämpi kulmakunnan muille uroksille. Aksulla on yksi belgikaksikko, jotka ovat sen viholliset numero yksi. Herra omastamielestäänjokanartununelma ei ole mikään eilisen teereen poika ja on ennättänyt tässä parin kuukauden aikana selvittää tarkan kirsunsa avulla, missä talossa viholliskaksikko asuu. Vihollisalue on siis paikannettu hyvin tarkasti ja tätä nykyä Aksu muistaa vihollisalueelle saapuessaan röhkiä (luulen, että se yrittää oikeastaan murista, mutta röhkinältä se kuulostaa) ja luoda vihaisia mulkaisuja belgiparin taloa kohti. Vihollisalueen läpi lenkkeillessämme voin aina kuvitella omistavani ison minipossun. Röhröh ja pari takajalan ruopaisua vain. Aussiesta tosiaan on moneksi.



Narttujen perään kouhkaamisesta johtuen Aksun ruokahalu on ollut taas vähän niin ja näin. Syö tai ei syö. Nirsohan Aksu on aina, mutta narttujen ollessa päällimmäisenä mielessä, ei ruoka maistu senkään vertaa. Hieman on toisinaan turhauttavaa kaapia barffiruokaa roskiin, kun joku ei ole niitä kelpuuttanut eväikseen. Vuosi sitten ongelma oli helteistä (ja nartuista) johtuen niin mittava, että päädyimme epätoivoisina eläinkaupan murohyllylle (murot sentään säilyvät kipossa syömäkelpoisina useamman päivän). Aksu on barffanut puolivuotiaasta lähtien, sillä yrityksistä huolimatta sille ei silloin pentuna löytynyt sopivaa muromerkkiä. Raakaruoka oli löysään vatsaan ja rähmiviin silmiin oiva apu, nirsoiluun ei. Hymähdän aina, kun luen jostain barffin maistuvan erinomaisesti myös nirsoillekin koirille! Heh heh. Hyvä vitsi. Vararavintona kaapista löytyy yleensä siis pussi acanaa tai orijenia. Ainoat murot, jotka kohtuukäytöllä eivät aiheuta vatsan tai silmien oirehtimista.

Aksun barffailu otti kuitenkin järisyttävän askeleen eteenpäin eilen, kun Aksu ensimmäistä kertaa ikinä kelpuutti ruoakseen jotain muutakin, kuin broiskua. Naudanluita meni ihan todistattavasti kidasta sisään yksi kappale. Pieni askel ahneille koirille, yksi valtava harppaus nirsojen koirien kruunaamattomalle kuninkaalle. Aikaisemminkin ollaan yritetty tarjota Aksulle jotain muutakin, kuin broiskun luita. Nämä rohkeat yritelmät ovat yleensä päätyneet järkyttynyt ilme ("Hullu akka! Yritäks myrkyttää mut?!" ) naamallaan kilpoltaan pois peruuttavaan paimeneen. Tämä olisi taas niitä hetkiä, kun klikkaisin "tykkää", jos voisin. Minä 1 - Herra nirso 0.

Kisoissa pitkästä aikaa

Kahden kuukauden kisatauko päättyi eilen, kun startattiin purinalla kahdella radalla. Alkuun ajattelin, että Aksua ei kyllä yhtään kiinnosta tehdä töitä kanssani, sillä lämmittely oli ihan yhtä tuskaa, kun tyyppi oli vain narttujen ja narttujen hajujen perään. Ainakin omat lihakseni lämpenivät, kun raahasin 26 kilon hiekkaa nuoleskelevaa painoa perässäni. Yhtään varmemmaksi oloani ei tehnyt myöskään se, että perjantain treeneissä Aksu alkoi lupsuttamaan hajuja hietikosta kesken pujottelun!! Jotain, mitä se ei ikinä ennen ole tehnyt. Ennustin meille siis hyllyä. Mielikuvaharjoitteluni ennen radalle lähtöä tyssäsivät aina siihen mielikuvaan, kuinka Aksu nousee jo lähdöstä ja lähtee etsimään yleisön joukosta ihania uusia tyttöystäviä (olihan sillä sentään perjantaina treeneissä tullut riitaa nykyisen tyttöystävänsä, Stella-aussien, kanssa) ja jättää minut yksin radalle. Lähtöalueelle kävellessämme olikin huojentavaa huomata pisketin räyhäävän radan suuntaan.

Ekana vuorossa oli siis hyppyrata. Ihan sellainen kiva pätkä, vaikka ennakoinkin meille suuria ongelmia muurin jälkeisen hypyn (ja suurin piirtein kaikkien muidenkin hyppyjen) kanssa. Alkuun ajattelin, etten millään ennättäisi sinne ajoissa ohjaukseni kanssa, mutta ilokseni huomasin oppineeni juoksemaan meidän treenikuurin aikana. Ikävä kyllä se ei auttanut, koska hutiloin ohjauksen ja Aksu väisti esteeltä pois. Voi olla, että minuakin alkoi arveluttaa sijaintini suhteessa esteeseen ja kolmen metrin kanuunankuulaloikkia tekevään Akseliin. Sain näet ilokseni huomata perjantain kenraaliharkoissa, että Aksuahan ei tietyssä mielentilassa yhtään haittaa tai hidasta se fakta, että seison esteen toisella puolella jarruna. Kiitoradalla seisovat ohjaajat ovat merlesikojen mielestä ainoastaan ihan pieniä hidasteita, eivätkä suinkaan esteitä, joiden kanssa yhteentörmäystä kannattaisi välttää. Sen vinohypyn ohituksesta siis vitonen. Huomatkaa kuitenkin ilmiömäinen tapahtuma hypyn ohituksen yhteydessä! Aksu on melkein putkessa jo, mutta kääntyykin veretseisauttavan huutoni ansiosta pois putkelta ja palaa hypylle (editoin äänet pois ihan syystä).

Toinen rata oli agilityrata. Videolta sain huomata, että eräs nousee makuulta, mutta älyää vajota takaisin maahan, ennenkuin käännyn kutsumaan sitä. (Mitä ohjaaja ei näe, sitä ei tapahtunut T: aksel.) Meidän kontaktit oli.. vauhdikkaat. Puomin alastulokontakti on kyllä ihan siinä ja siinä, osuiko siihen yksikään neljästä raajasta, mutta koska tuomari on aina oikeassa, niiiiiiin- - Aan alastulolle Aksu osui ihan selvästi, sen näin jopa itsekin. Aan jälkeen taas yksi hyppy oli sillätavalla ikävästi vinossa, että Aksu ei sitä noteerannut. Etenkin, kun putkikin oli niin houkuttelevasti tyrkyllä. Alunperin ajattelin ohjata vinon hypyn toiselta puolelta, kuin miltä loppujen lopuksi ohjasin, mutta peruin viime hetkellä ennen radalle lähtöä, silllä aloin sääliä polviani ja ajatella sitä, mitä niille kävisi, jos niihin törmäisi sivuttaissuunnassa yksi merle (iso auts). Aksu palasi tässäkin ohituksessa käskystä takaisin (!!) ilman, että tunki itsensä ensin putkeen!! Putkikuvion jälkeen kepeille suunnistaessamme ohjaukseni oli löysää ja kaikkea muuta kuin ennakoivaa, mutta silti Aksu ei tehnyt hypyllä älytöntä kaarretta kepeille mentäessä! Pasikin jo kommentoi, että tästähän tulee ihan tylsää, jos Aksukin alkaa olla jo noin hyvin hallinnassa ja hillitty.

En tiedä, mutta minusta tuntui, että meidän vauhti olisi kasvanut! Ainakin omasta mielestäni oma liikkeeni oli paremman näköistä, kuin aiemmin. Edelleenkin jäin odottelemaan koiraa ihan suotta silloinkin, kun olisi voinut vaikka edetä ja sorruin myös varmisteluun sellaisissa kohdissa, joissa Aksu olisi ihan varmasti osannut hakeutua esteelle ilman minunkin apuani. Varmistelut aina aiheuttavat sen, että jään jälkeen ja olen seuraavassa kuviossa myöhässä, jolloin koko kuvio hieman levähtää (hyvänä esimerkkinä tästä agiradan kuviot keinun jälkeen). Aksukin on edistynyt. Se ei enää poukkoa perääni niin herkästi, vaikka heittäisinkin sen yksin suorittamaan jotain estettä lähtiessäni itse pyrkimään eteenpäin. Alkaa myös olla siinä ja siinä, voiko noin kuuliaisesti ohjaukseen vastaavaa paimeneläintä kutsua merlesiaksi. Ihan hyvät fiilikset. Me ei hyllytetty ja tuntui jopa siltä, että ollaan edistytty! Kyllä kannatti välillä sortua treenaamaan huolella!

Kuka sanoi, että askel painaa jo, olen kevyt kuin sudenkorento (Hanni 16v)

Kaikki kuvat vuodelta 2011. Kuvan minusta ja Hannista otti siskoni.

Olen aloittanut tämän tekstin uudestaan ja uudestaan ja silti en meinaa saada sanotuksi sitä, mitä haluan. Hanni juhlistaa tänään jo kuudettatoista syntymäpäiväänsä ja huomaan jälleen kerran kysäiseväni itseltäni, mihin se aika oikein on rientänyt!? Vasta ihan äsken Hanni oli pentu, nuori koira ja sittemmin hädin tuskin seniori. Täyttä kymppiäkin juhlistettiin ihan vasta äskettäin! Hanni on elämäni koira, ensimmäiseni ja paras ystäväni. Pikkutyyppi täynnä tulta ja tappuraa. Kenties fiksuin koira, jonka olen koskaan saanut tavata ja syy siihen, että minusta tuli koiraharrastaja.

Vanhuskoiran askel nousee vielä reippaasti ja mieli on virkeä, eikä pilke silmäkulmastakaan ole vielä kadonnut mihinkään. Hannista ei edelleenkään vastaantulijat usko sen olevan niin vanha, kuin se on. Suurin muutos karttuneiden vuosien myötä onkin lähinnä ollut se, että Hannin arvostus omaa lämpöistä sohvannurkkaa ja säännöllisiä ruoka-aikoja kohtaan on iän myötä kasvanut. Välipalojahan Hanni voisi mielestänsä tietysti saada paljon useamminkin.

Tänään Hanni (ja tietysti myös Elviks) saa syödä mahan täydeltä maksalaatikkoa ja ihan oikealta lihatiskiltä ostettua kallista maksapasteijaa. 16 vuotta on huikea saavutus, ei sitä joka koira saavuta. Huisin paljon onnea siis omalle niittipantakoiralleni! ♥ ♥

Blogihaaste

Tunnuksen saaneen pitää;
1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Me saimme tunnustuksen Mialta, Emmiltä, Riitalta, Nooralta, Immiltä ja Viiviltä. Kiitoksia kaikille tunnustuksesta! Jaan tunnustusta vuorostani eteenpäin Josefiinalle, Tiinalle, Eevalle, Saralle, Tiialle, Katille, Nooralle ja Hennalle. On hyvin mahdollista, että olette ennättäneet saada jo tunnustuksen toisaalta, mutta saattepahan täältäkin! Sitten pitäisikin siirtyä vissiin niihin satunnaisiin asioihin minusta -tai meistä?



1. Olen aivan toivottoman kriittinen omia valokuviani kohtaan, mikä ei ole ollenkaan hyvä asia, sillä aivan liian usein päädyn hautaamaan koneeni syövereihin periaatteessa ihan hyviäkin kuvia. Toisinaan leijonanosa postausten julkaisuun kuluvasta ajasta meneekin sopivien kuvien valitsemiseen.

2. Sen lisäksi, että kärsin kroonisesta objektiivikuumeesta, olen lätkässä kuorivaatteisiin, paksuihin huppareihin ja fleeceihin. Ihastus jälkimmäisiin juontaa juurensa siihen, että olen vilukissa ja arvostan siis kaikkea lämmittävää ja kuivana pitävää. Objektiivikuumetta tuskin tarvinnee selitellä enempää. Kaikki valokuvausta harrastavat tietävät, mistä puhun.

3. Hannilla on oma kolmen istuttava nahkasohva. Se ei ollut ihan alunperin Hannin, mutta Hanni on sen käyttöönsä ominut. Kyllä siihen muutkin saavat istahtaa, kunhan eivät istu Hannin päätyyn sohvasta. Hannin pääty on luonnollisestikin se, josta näkee paremmin keittiön suuntaan.

4. Aksun kanssa kyläpaikkoihin mentäessä kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä jo, kun Aksu vasta saapuu paikalle, ovat Aksun mielestä ok. Ne ihmiset kuuluvat kalustoon ja niille saatetaan jopa heiluttaa häntääkin. Sen sijaan ne ihmiset, jotka saapuvat paikalle vasta Akselin jälkeen, ovat lähes tunkeilijoihin rinnastettavissa ja siis vähemmän ok. Sama pätee myös kotiimme saapuviin vieraisiin, joita Aksu ei tunne kunnolla ennestään. Helpointa onkin mennä Aksun kanssa vieraita parkkikselle vastaan ja tulla yhdessä vieraiden kanssa sisälle, jolloin Aksun mielestä vieraat ovat ihan jees.

5. Naapurin nartuilla on ilmeisesti parhaillaan juoksut, sillä Aksu vaeltaa öisin ja vähän päivisinkin ja vinkuu, kuin mikäkin idiootti. Ulkona tempoo heinätupolta toiselle lutkuttamaan. KYLLÄ, kastraatio on lukkoon lyöty juttu. Ajankohta on vielä auki.

6. Elviksellä ei voi käyttää puolikuristavia pantoja, koska silloin se käyttää huomattavan osan ajastansa yrittäen saada sen löysänä roikkuvan ketjun suuhunsa imeskeltäväkseen. Liian riskialtista puuhaa noin niinkuin hampaiden kannalta, joten Elviksellä on vain pari solkipantaa.

7. Edelliseen liittyen kerrottakoon, että pidän hienoista kaulapannoista ja ostan niitä mielelläni koirilleni. Hannilla ja Aksulla onkin muutama hienompi panta niiden tavallisten rymypantojen lisäksi. Elviksellä sen sijaan on vain marketista ostettu tylsä ihan tavallinen nahkapanta. Pannan pitää sopia kantajalleen ja kuvastaa tätä jollain tapaa. En vain ole vielä löytänyt pantaa, joka sopisi Elkulle, kuin kirsu kuonoon. Pitänee ryhdistäytyä etsinnöissä.

8. Paheisiini kuuluvat irtokarkit. Viikonloppu ei ole mitään ilman irtokarkkeja. Etenkin pitkien (ja kylmien) kisapäivien päätteeksi on kivaa hautautua sohvannurkkaan irtokarkkipussin kanssa katselemaan telkkua koira kainalossa.

Karvojenvaristeluaika

Ihan vain pikaisesti furminoin Aksua makaroonien kiehuessa. Ajattelin, ettei siitä varmaan edes juuri mitään irtoa. NO EIPÄ! Iso hedelmäpussillinen ihan vain viidessä minuutissa. Ilmankos sitä irtokarvaa ja hiekkaa onkin ollut koko alakerta valtoimenansa.. Aksu muuten inhoaa harjaamista. Ei se pakoon lähde (ainakaan ihan heti ja nopeasti, vaan yrittää hivuttautua salaisesti askel kerrallaan loitommaksi. Ihan kuin en huomaisi..), mutta osaa vääntäytyä mitä kummallisimmille mutkille vältellessään harjaa. Niin ja harjan laadulla tai mallilla ei ole väliä. Ne KAIKKI ovat kamalia, jos Pakkelilta kysytään. Tulevat hyvänä kakkosena heti kynsisaksien jälkeen.

Harakoilla on vain kaksi jalkaa, eivätkä ne ole takajalat

Aksu on harakka. Se rakastaa kiiltäviä pintoja ja koruja. Aksusta kultainen kaulakoruni on ihan äärettömän viehättävä ja sen on aivan pakko aina toisinaan lussuttaa sitä. Aksu on aika taitava harakka, koska se osaa silmät kierossa (tottakai, se on Aksun erityistaito) killittäen poimia etuhampaillaan ketjussa roikkuvan riipuksen kielensä päälle maiskuteltavaksi. Korvakorut Aksu yritti aiemmin varastaa etuhampaillaan. Sen kielsin, koska pelkäsin korvieni puolesta. Aika ohraisesti olisi käynyt, jos renkaaseen olisi jäänyt Pakkelin kulmahammas kiinni. Toisaalta sitten pienet nappikorut olisivat saattaneet vahingossa joutua nielaistuiksi. Vaikka osaahan Aksu leikkiä pikkiriikkisillä kivilläkin sievästi ilman, että nielee niitä. Tiedän, outo koira.

Liittyneekö sitten Aksun sisäiseen harakkuuteen sekin, ettei tyypillä ole mitään käsitystä etujalkojaan seuraavista takajaloista. Naksuttelen Aksulle temppua, jossa kosketusalustalle pitääkin laittaa takajalat etukoipien sijasta. Kuulostaa helpolta, mutta jos koira on vähän harakka (ja siis mielestään vain kaksi etujalkaa omistava) ei tehtävä enää olekaan ihan simppeli. Naksautan aina, kun takatassu osuu edes vahingossa alustalle. Eilen saatiin jo pari onnistumista, kunnes älysin vaihtaa meidän sijaintiamme olkkarissa ja niiiiiiin.. Aksuhan oli vain luullut, että naksuttelen sille siitä, että se seisoo juuri tietyssä kohdassa sohvapöydän vieressä. Sillä ei siis ollut haisuakaan siitä, että takakoivet on paikallissanomien (=opiskelijan koiran kosketusalusta) päällä. FAIL! Vaihdoin kosketusalustan sohvatyynyyn ja KAS! Hurtalla taisi ehkä lamppuun jo räpsähtää valot ihan hetkittäin, kun ero takakoipien alustan ja etukoipien alustan välillä oli niin iso. Niin ja siis sen tosi in, hip ja pop vatitempun suhteen olemme umpikujassa. Tarvitsisimme ison vadin sijasta ammeen. Ehkä sinne Aksu uskaltaisi sijoittaa etujalkojensa lisäksi myös ne takajalat.

Agilitytreeneissä oli vieraileva kouluttaja, joka kehaisi Aksun tekevän huisin hyvin minulle töitä. Se oli mukavasti sanottu. Motivoiduin pläräämään kisakalenteria.

Syksykiire

Kuluva viikko on ollut kiireinen. Opiskelut ovat pitäneet huolen siitä, että tekemisen puutteesta ei ole tarvinnut kärsiä! Pikemminkin päinvastoin. 14-tuntinen opiskelupäivä (josta yhdeksän tuntia koululla!) alkaa lähennellä jo ylipitkää! Tällä viikolla emme ennättäneet opiskelukiireistäni johtuen edes agilitytreeneihin. Aksun aktivointikin on siis ollut vähemmällä ja se on saanut tyytyä metsälenkkeihin ja reippaisiin remmilenkkeihin. Ei sillä, että Aksu siitä millään tapaa olisi pahoillaan. Sille riittää aktiivisen kotikoiran elämäkin vallan hyvin.

Lauantaina aurinko paistoi monen harmaan ja sateisen päivän jälkeen pilvettömältä taivaalta, joten vietettiin monta tuntia merenrannalla samoillen! Sää todellakin suosi ja päivä oli mitä kaunein. Ulkoilutettiin Pasin kanssa molemmat järkkärit ja koira. Oli kyllä ihan mieletön keli. Rannassa tuuli, muttei kuitenkaan liian kylmästi. Aksu pulahti jopa uimaan kepin perässä.

Ihan uskomatonta, että nyt on jo lokakuu! en ole ollenkaan sisäistänyt vielä sitä. Ei enää välttämättä kovin montaa viikkoa, kun sataa lumet. Pohjoisessa oli ensilumet jo sataneet ja sulaneetkin. Tänne eteläänkin on parina edellisenä talvena tullut tosi aikaisin lumet. Aksu tykkää, minä en. Vaikka toisaalta, onhan talvessa puolensakin. Vetohommat noin esimerkiksi on mukavia! Edelleenkin minun pitäisi vain tilata uudet huskyt Aksulle. Vanhat on jääneet kaulasta turhan ahtaiksi.



Aksun kanssa on hiljalleen alkanut löytyä se yhteinen sävel. Vasta nyt on alkanut tuntua siltä, että tuo koira on.. minun. Tai siis, hankala selittää, mutta Aksu on hieman, kuin Hannikin. Sellainen vaikeuksien kautta voittoon -koira. Mikään joka pojan (tai tytön) unelma tuo koira ei tosiaankaan ole edelleenkään, mutta olen tyytyväinen, että olen jaksanut sen kanssa vääntää ja tehdä hemmetisti töitä. Alan päästä jopa jyvälle sen aivoituksista. Kotieläimistä kertovassa dokumentissa puhuttiin suden kesyttämisestä lemmikiksi. Asiantutija totesi siinä jotenkin niin, että voit kesyttää suden, mutta se ei koskaan domestikoidu. Aksun kohdallakin voitaneen puhua kumppanuudesta. Se ei ole mikään halinallekoira, johon voisi sataprosenttisesti luottaa tilanteessa, kuin tilanteessa, mutta se on kuitenkin minun koirani, joka on valmis turvaamaan minun selustani. En ole koskaan pelännyt liikkua Aksun kanssa "missä tahansa". Jo yksistään sen koko (58-59cm/26kg) on aika hyvä turva. Mistä tulikin mieleeni, että moni on minulle kommentoinut luulleensa Aksua kuvien perusteella paljon pienemmäksi! Aksu itsekin tosin luulee olevansa ainakin kaksikymmentä kiloa pienempi koira ahtaessaan itseään joko minun syliini tai olkkarin nojatuoliin, joten ei haittaa!