Victoria Stilwell, silmät kiinni

Löysin arkistojen kätköistä videon Aksun onnistuneesta kerjuureissusta ruokapöydän äärelle. Mokomakin. Victoria Stilwell olisi epäilemättä kauhuissaan.




Eilen kävin Aksun kanssa lenkillä ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon (tauti olikin aika sitkeää sorttia)! Yhtenä iltana, kun minua paleli ihan järkyttävästi parista peitosta huolimatta, könysi Aksu päälleni makaamaan ja alkoi nuolla käsiäni ja kaulaani. Ei paleltanut enää. Harmi, että piti melko pian käskeä Aksu pois, koska 26 kiloa koiraa mahan päällä alkaa käydä jossain vaiheessa liian tukalaksi hengittämisen kannalta. Aksu ei pistänyt pahaksi tylsää viikkoa. Onhan sillä vähän enempi energiaa lenkillä ollut nyt loppuviikosta, mutta ei se aktivointia ole kaipaillut. Se on sellainen sohvakoira-aussie.

Vierailen ilmatieteenlaitoksen sivuilla lähes päivittäin. Vaikken olekaan varsinaisesti talvi-ihmisiä, niin vielä vähemmän olen syksyihminen. Inhoan kuraisten tassujen pesemistä ja sitä, että kaikki koiranlenkitysvaatteet ovat pesun jälkeen heti ensimmäisen käyttökerran päätteeksi sentin rapakerroksella kuorrutetut. Saappaanikin vuotavat (vaikka ovatkin lähes tuliterät, tänä syksynä ostetut). Odotin tälle päivälle edes räntäsadetta (koska sehän on jo melkein lunta), mutta ei. Vettä sataa ihan saavista kaatamalla ties kuinka monennen kerran tällä viikolla. Aksun mielestä vesisade on kiva, Elkun mielestä ihan sama ja Hanni lienee tehnyt jo periaatepäätöksen lenkkeillä seuraavan kerran vasta sitten, kun maa on kuiva. Siihen asti tekisi tarpeensa mieluiten katetulle terassille..

Säiden perusteella hankalaa uskoa, että ihan parin päivän päästä on joulukuu. Niin ja ensi viikonloppuna on messari! Kehäkelpoisia koiria ei meillä ole yhtään, mutta turistiksihan sinne on lähdettävä rahansa menettämään! Elkku tarvitsee ainakin kaulapannan, Aksu ihan pian uuden remmin (vanha on aika pureksittu) ja Hanni tarvitsee vanhuskoirien lellimisjuttuja eli paljon nameja!

7h 6min

7 tuntia 6 minuuttia on päivän pituus meidän nurkillamme tänään. Olen jo muutaman päivän ajan yrittänyt ennättää julkaista tämän kirjoituksen ja jokaisena päivänä olen joutunut vähentämään otsikoista minuutteja! Valoisa aika hupenee hillitöntä kyytiä.



Aksulla on selvästi herkempi kausi menossa. Perjantaina treeneissä se kesken radan himmasi vauhdin ja häntä valahti kintereisiin kiinni. Se ei ontunut mitään koipeaan, eikä mitään sellaista sattunut, missä se olisi voinut loukata itsensä. Muutenkin Aksu vaikutti enemmänkin pelokkaalta hakeutuessaan jalkoihini. Taputtelin sitä hieman ja yllytin juoksemaan putkeen. Ei juossut, käveli vain. Sain sen lopulta hetsattua tarraamaan leluun ja lelulla vedättäen tekemään aan kahdesti iloisin mielin. Lopetin treenit siihen. Mietittiin treenikavereiden kanssa, mitä Aksu pelkää. Sitten yksi meistä hoksasi, että kuuluu ääni, jota ei treenien aluksi kuulunut: Sade ropisi hallin peltikattoon! Aksuhan säikähti tänä syksynä ensimmäisen kerran ikinä ukkosta ja mielessä kävi, että näinkö äkkiä se hoksasi yhdistää sateen ukkosen jyrinään! Aksuhan on aina ollut varsin nopea yhdistelemään asioita toisiinsa.. Totesimme Pasin kanssa, että ei se mahdoton ajatus ole. Onneksi talvi on ihan kulman takana ja vesisateita ei (toivottavasti) ole tiedossa muutamaan kuukauteen. Jospa se pelko ennättäisi unohtua talven aikana. Kotona Aksu oli oma itsensä.

Sunnuntaina startattiin kolmen radan verran Hyvinkäällä keinonurmihallissa. Halliin on vaihdettu kisa-alueelle uusi nurmi, johon Aksu reagoi ensimmäisellä kerralla, kun lähtöön asteltiin. Meni epävarmaksi ja hieman vastahakoisesti istui lähtöön. Tokeni kyllä heti, kun kutsuin sen liikkeelle, eikä seuraavilla kerroilla jännittänyt alustaa noin selvästi. Itse sitten taasen en tykästynyt ollenkaan kisa-alueelle asennettuun uuteen nurmeen. Eihän se minulle turffikenkineni (jotka on tarkoitettu keinoalustoille, kuten keinonurmelle) liukas ollut, mutta Aksu suti pujottelussa ja kaatui eräässä kaarroksessa. Ei onneksi pahasti, mutta sen verran kuitenkin, että en enää jatkossa kisaa kyseisessä hallissa (jollei sitten nurmi "parane" tai sille tehdä jotain). Aksu ei ollut valitettavasti ainoa koira, joka kaatui. Osa koirista pysyi ongelmitta pystyssä ja varmasti koiran tekniikalla, treenialustalla ja painopisteellä onkin vaikutusta pystyssä pysymiseen. Meille tämä uusi nurmi ei sopinut ollenkaan. Harmi, mutta niin tärkeää agility ei minulle ole, että lähtisin ehdoin tahdoin koiralleni sopimattomalle alustalle kisaamaan tai treenaamaan.

Kotiinviemisinä meillä oli lopulta HYL, noin miljoona virhepistettä ja vitonen. Niin ja puolikuntoisena juoksin ratoja, sillä illalla kotiin päästessäni olo oli kurja, eikä ihme, sillä kuumetta oli miltein 39 astetta! Hieman kisoissa ihmettelinkin, kun selkää särki niin kovasti ja ajatukset ja ohjaus eivät olleet ihan.. ajantasaiset.

Herkkäilystä vielä sen verran, että eilen illalla meidän lähistöllä paukkui jokin. Ilmeisesti joku ampui ensimmäisiä ilotulitusraketteja tai papatteja. Semmoisilta laukauksilta kuulostivat. Aksu meni heti "lyttyyn". Ei se pakoon singonnut (ei sillä enää nykyään ole tapana tehdä niin säikähtäessään), mutta seisoi kyyryssä korvat luimussa sen näköisenä, että odotteli taivaan tipahtavan niskaan hetkenä minä hyvänsä. Käsittääkseni äänipelot voivat mennä kahteen (tai oikeastaan kolmeen(?) suuntaan): ne voivat helpottua, pysyä ennallaan tai pahentua. Aksulla herkkyys reagoida ääniin tuntuu olevan kausittaista. Välillä se on syystä tai toisesta herkempi, välillä huomattavasti kestävämpi. Onnellisessa asemassa tämän suhteen olemme siinä mielessä, että Aksulla ei ole liian montaa arkista ääntä, joihin se reagoisi pelolla ja siis pelkääminen ei ole päivittäistä. Toivottavasti asia pysyykin niin.

Lisäsin plokiin uuden kategorian, Herra herkkä. Sen alta löytyy jatkossa tekstejä Aksun herkkäilyyn liittyen (mikäli jotain lukijaa kiinnostaa erityisesti tekstit siihen liittyen).

Vahtikoira valvoo (jos ei nuku)

Kuten videosta kukin voi itse todeta, on Aksu uskomattoman tunnollinen, valpas ja reipas vahti. Melkein jaksaa nousta sängyltä ylös tarkistamaan epäilyttävät äänet. Ryhtyy siis toimenpiteisiin vasta sitten, kun on vahvasti syytä olettaa (ovikello on soinut, oveen on koputettu..), että joku on mahdollisesti ovella. Turhaan ei viitsi pehmeää petipaikkaansa jättää. Johan se ehtii viilentyäkin, jos alakertaan asti rientää joka risauksen tarkistamaan.

Videon kuvasi ja editoi tällä kertaa Pasi.

Viikko 45

Marraskuun puoliväli häämöttää jo ja ensimmäiset pakkaset on nyt koettuna. Keskiviikkona auringonlaskiessa vajosi elohopea nollan alapuolelle. Toisin sanoen näpit jäätyivät lenkillä kameraa käyttäessäni ensimmäisen kerran tänä syksynä. Iltalehden otsikot lupailivat ensi viikolle lunta -ainakin pohjoiseen. Uutisen lopussa mainittiin, että eteläisessä Suomessa on odotettavissa lähinnä vettä ja räntää. "Jee". En siis kaiva minisuksia esille ihan vielä (en tosin ole niitä huskyvaljaitakaan uusinut eli siinä mielessä lumella ei olisi niin kiirettä).




Perjantain agilitytreeneissä tehtiin aan juoksukontakteja ja paukuteltiin keinua. Kokeilin kerran juoksukontektien välissä pysäyttää Aksun 2o2o-asentoon ja annoin sille siis pysähdyskäskyn, eikä sillä ollut mitään ongelmia erottaa tätä hommaa! Teki asennon hyvin ja seuraavalla toistolla, kun jätin käskyn antamatta, teki hyvän juoksukontaktin. Ei se ihan pölkky ole. Keinusta Aksu oli mielissään. Ajatteli varmaan, että tästä tienataan ne illan helpoimmat namit! Pari kertaa jopa varasti keinulle!! Jotain, mitä en olisi uskonut sen ikinä tekevän! Lähtötilanne kun oli se, että Aksu pyrki pakosalle, kun treenikaverin koira paukautti keinun alas. Muuten sitten naksuttelin Aksulle tiukkoja käännöksiä takaaleikkausta ohjatessani. Tehtiin myös kohtuupaljon takaakiertoja. Aksu alkaa olla niissä aika varma; ainakin treenien loppupuolella! Aksun kanssa treenien alkupuolisko menee aina sikailemiseksi! Tyyppi huutaa, räksyttää ja tekee mitä huvittaa. Kun on päästellyt pahimmat höyrynsä ulos, alkaa korvatkin löytyä. Harmi, ettei kisoissa saa tehdä paria harjoituskierrosta ennen varsinaista suoritusta!

Pakko loppuun todeta, että viikot tosiaankin lentävät!! Enää ei pelkästään talvi ole kulman takana, vaan myös joulu! Kyllä, JOULU! Paikallisessa citymarketissa on jo täysi joulukoristus! Punaista hilenauhaa, rusettia ja koristeltuja joulukuusia! Naapureillakin alkaa olla kovasti jouluvaloja, mikä on ainoastaan mukavaa. Ne tuovat kivasti valoa ja väriä tähän marraskuun synkeyteen. Jouluvalot omalle pihalle ovatkin hankintalistalla täksi jouluksi. Siihen asti poltetaan tuikkuja lyhdyissä. ♥

Huonot ideat on tehty toteutettaviksi

Agilityn kontaktiesteet ovat sellainen pikkuinen juttu, jotka käynnistävät aina ajoittain aivomyrskyn. Sellaisen pikkuisen trombin, jonka seurauksena yleensä päädyn hautomaan jotain ei-ehkä-niin-hyviä-ideoita. Kuten juoksukontakteja, esimerkiksi! Muutaman viikon takaisten kisojen seurauksena puhjennut trombi ei laantunut kohtuullisessa ajassa, joten siirryin ajatuksesta toteutukseen. Etenkin, kun pari kaveriani ajatukseni kuullessaan totesivat Aksun tekevän jo kisoissa juoksukontaktit (ei ehkä järin siistejä sellaisia, mutta kuitenkin).

Voi olla, että näillä main on kohtuullista mainita, etten suhtaudu agilityyn Suurella Vakavuudella, enkä siis ole erityisen huolissani kontaktien pilaamisesta. Tärkeintähän kuitenkin on, että Aksulla ja minulla on hauskaa yhdessä, kaikki muu sen jälkeen tuleva hyvä on vain plussaa. Ehkä olisin eri mieltä, mikäli olisimme alusta alkaen treenanneet hyvin kisatavoitteellisesti. Lähtökohdat ja sitä myöden myös kuljettu polku muuttuivat kuitenkin aika paljon sen jälkeen, kun Aksun ollessa alta vuoden vanha totesin, ettei se välttämättä ikinä kykene astelemaan kisahalliin peloitta. Me mennään askel kerrallaan pääasiallisena tarkoituksena viihtyä, ei niittää mainetta ja kunniaa kisakentillä.

Kiinnostukseni naksutteluun ja sillä saavutettaviin toimintoihin on myös vahvasti tämän kokeilun taustalla. Uudet haasteet ovat aina mukavia ja tässä saadaan jo agilityynkin sitä tokon minulle opettamaa pilkunviilausta, jota huomaan aina ajoittain kaipaavani kovasti.



Alunperin opetin Aksulle 2o2o-asennon kontakteille. Ajattelin, että olisi kiva, jos radalla olisi pari sellaista paikkaa, jossa ennättäisin suurinpiirtein koiran rinnalle. Lisäksi juoksukontakteissa näin ongelmana Aksun pitkät jalat ja siten myös hyvin kantavan laukka-askelluksen. Noilla kilometrikoivilla juostaan helposti kontaktipintojen yli. Tätä pointtia pyöritellessäni en vain koskaan tullut ajatelleeksi, että pitkän askelluksen takia ongelmallisemmaksi saattaisi muodostua ylöstulokontakti, ei niinkään alastulokontakti, joka on simppeli naksutella vähän blondimmallekin koiralle toimivaksi. Kaiken maailman nenäkosketukset hietikkoon hylkäsin heti. Kokemukseni erään vauhdikkaan aussien (terkkuja Ripille!) ohjaajana ennen Aksua antoivat minulle syyn olettaa, että sellaiset yritelmät päätyisivät vain turvallensa hietikkoon lentävään koiraan, jolla olisi tämän jälkeen kirsun seutuvilla vähemmän ehjää nahkaa, kuin ennen kontaktia.

Keinu on Aksulle hankalin este agilityradalla. Sehän paukkuu ja heiluu ihan holtittomasti. Vastoin odotuksiani Aksun varmuus keinulla on kasvanut huomattavasti siitä, mistä lähdettiin, mutta miksikään vauhdikkaaksi (ja varmaksi) sitä ei ole voinut kehaista. 2o2o-asento ei ole oikeastaan koskaan ollut toimiva ratkaisu keinulle Aksun kanssa, sillä kaikki suoritusvauhti on hävinnyt siihen, kun Aksu tähtää kieli poskella vaadittuun asentoon (josta poistuessaan muistaa varoa ylöspäin nousevaa keinun päätyä). Kesästä lähtien olen treenannut keinua ihan ilman mitään 2o2o:a. Mielestäni keinu onkin parantunut suoritusnopeudeltaan huomattavasti. Aiemmin vauhti tipahti viimeistään keinun puolivälin kohdalla, videolla päästään jo kontaktialueen reunoille! Huraa!



Aalla 2o2o-asennon vaatiminen on aina tietyllä tapaa tuntunut.. hurjalta. Aksu on överivireissään tullut joskus niin rajusti töksähtäen 2o2o-asentoon, että olen säälinyt etupäätä. Maalaisjärjellä ajatellen voisin kuvitella tössähdyksen olevan aika ikävä etupäälle, joka ottaa vastaan koko pysähdyksiin lysähtävän muun kropan. Aksu ei ole ihan kevyt ja pieni paimen. Videolla näkyy hyvin, kuinka Aksu juoksee koko ajan vain alemmaksi ja alemmaksi. Jätin huomioimatta ylhäältä lähtevät irtoamiset ja palkkasin sitä runsaammin, mitä alemmaksi Aksu juoksi. Ei huonosti, kun ottaa huomioon, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun ihan treenaamalla treenattiin tätä juttua. Kisoissahan aata on tehty läpijuoksuna jo kauan.

Puomi on ehdottomasti hankalin. Vaikka sainkin myös puomin alastulon toimimaan treeneissä, en edes kuvittele sen toimivan yhtä helposti kisoissa överivireessä. Alastulokontaktin Aksu herkästi hyppää, ylösmenokontaktin yli se laukkaa. Ylöstulokontakti on ongelma siis nimenomaan silloin, kun vedätän Aksun puomille. Kiihdyttäessään perääni Aksu pidentää laukka-asellustaan ja tosiaankin laukkaa ylösmenon yli, ei hyppää. Yleensä olen ratkaissut ongelman sillä, että en vedätä kisoissa. Pysäyttämään en halua alkaa, sillä Aksun tuntien siitä tulisi turhaa epävarmaa hissuttelua, kun se yrittäisi tähdätä etutassunsa ylösmenolle.

Aksu on ensimmäinen koirani, jolle olen opettanut 2o2o:n ja siinä kävi pikkuinen moka siinä mielessä, että 2o2o on oman käskynsä takana. En siis ole opettanut Aksulle sitä, että kuullessaan estekäskyn sen tulisi lopuksi hakeutua alastulokontaktille 2o2o-asentoon. Olen testannut tätä treeneissä. Jos annan vain estekäskyn, Aksu tekee läpijuoksun (sanon läpijuoksun, koska ei niitä juoksukontakteiksi voi sanoa), mutta mikäli annan estekäskyn ja erikseen vielä käskyn 2o2o:lle, pysähtyy Aksu alastulolle. Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Tätä hyödyntäen viime viikon treeneissä annoin siis vain estekäskyn ja palkkasin mahdollisimman alas osuneista juoksuaskeleista. Sieppasin siis haluamaani toimintoa lennossa, minkä seurauksena etenkin aalla Aksu alkoi pyrkiä alemmaksi ja alemmaksi alastulokontaktia.

Varmoja kontakteja tavoitellessani näkisin eniten ongelmana meidän treenimäärän. Me treenataan keskimäärin kerran viikossa, mikä on kohtuullisen harvoin. Mitään nopeaa edistymistä tuskin kannattaa odottaa, mutta väliäkö sillä.

You are a disaster just like me

Perjantai oli helppo päivä koululla ja olin siis menossa kotia kohti aikaisin (jopa niinkin aikaisin, ettei paikallisbussit liikkuneet mitenkään mainittavan hyvin), valoisaan aikaan. Lainasin Pasin kameran ja riensin metsikköön videokuvaamaan kaikenmaailman tuulessa huojuvia heiniä, Akselia, auringonlaskua (kyllä, meillä paistoi aurinko!), Aksua, lentokonetta, kanervikkoa ja Aksua. Tyytyväisesti myhäillen kipitin kotona heti tietokoneen ääreen katselemaan aikaansaannoksiani ja kah!! Oli sitten asetukset vähän sinnepäin ja suurin osa videopätkistä näytti kamalilta tietokoneelta katseltuina.

Se hetki vaati jo suklaata.

Eikö muuten huomaakin, että tentit painavat päälle? Blogi on heti huomattavan aktiivisesti päivittyvä! Niin ja hei, videossa on poikkeuksellisesti äänet. Videoiden kuvaaminen oli hauskaa, vaikka ei-oma-kamera olikin heti hankalampi käytettävä. Harjoittelua tämä kuvaamisen laji kyllä vaatii! Kameralaukku tuntui omituisen tyhjältä, vaikka siellä oli runko ja kaksi objektiivia (Pasin sony on paljon pienempi ja siis myös kevyempi, kuin minun canonini).

PS. Lisää huolestuttavia talven merkkejä bongattu: nimittäin aurauskepit!!!!

Mennyttä kesää muistellessa, tulevaa kesää odotellessa

Marraskuu. Kellot on siirretty talviaikaan ja vuoden pimein ajankohta on aivan käden ulottuvilla. Menneestä kesästä on pieni ikuisuus ja vähintäänkin yhtä pitkä ikuisuus on tulevaan kesään, joka siintää jossain kaukana tulevaisuudessa. Mikä olisikaan siis parempi aika kaivaa kesäkuvat esille ja kääntää vähän veistä kesän menetyksen aiheuttamassa haavassa, kun ulkona vallitsee synkeä harmaus ja pimeys. Näihin aikoihin kesän kaipuu on jotain mittaamattoman suurta.




Hannipieni rakastaa kesää ylitse kaiken. Voin aina kuvitella sen aurinkoiselle niitylle, siihen aurinkoisimpaan kohtaan. Nähdä sen ilmeen, joka kertoo kaiken: "MAH-TA-VAA!" Joskus nuorempana talvi oli pop ja kyllähän vanha herra edelleenkin riemastuu ensimmäisistä pakkaspäivistä ja ensilumesta, mutta kaikki sen jälkeen tuleva on liikaa. Oma sohva tai matonkulma takkatulen äärellä on parasta talvisin. Elkulle kelpaa kaikki yhtä hyvin, kunhan lelut ja mamma on tallessa. Elvis on sellainen yksinkertainen ja loputtoman iloinen mieli.





Aksu petturipaimenen mielipidettä ei kysytä. Jos se saisi päättää aina ja ikuisesti vallitsevan vuodenajan, olisi Suomessa ympärivuotisesti lunta ja jäätä. Pakkasta unohtamatta.
Voihan huokaus. Kesäillat järvenrannalla, merenrannalla ja kotipihalla patjalla auringossa maaten. Ihanat intiaanikesät hillittömine helteineen! come to mama! ♥

- Ainahan lämmin kesä nyt talven voittaa?! Vai?



Aksun rakkaus lunta, jäätä ja pakkasta kohtaan on jotain, mihin tuskin koskaan voin samaistua..
Muutama (kesä)kuva lisää täällä.

Ei niin hyödyllinen keittiöapulainen

Tenttiviikot ovat aina mitä mainioin treeni/naksuttelumotivaation lähde. Onhan se tietysti täysin ymmärrettävää, että kuusisataasivuisen tenttikirjan on vaikeaa päihittää houkuttelevuudessaan naksutin ja kasa haisevia (koiran)nameja. Syksyn ensimmäiset kaksi tenttiä ovat nyt takana ja Aksu on oppinut tunnistamaan sormia, pinoamaan kippoja ja nostamaan takajalkaansa ilmaan. Oikeastaan jälkimmäisin temppu on edelleenkin hieman työn alla (onneksi on vielä useampi tentti jäljellä!), sillä Aksuhan ei edelleenkään tunnu täysin tajuavan, että jalkoja on niiden kahden etummaisen lisäksi myös kaksi takana.

Kippovideo on taltioitu viime viikolla, jolloin oli vielä hieman pientä epävarmuutta pinoamisen tarkkuuden kanssa. Nyt sujuu jo hyvin ja olen alkanut häivyttää omaa purkkipinoa pitelevää kättäni pois. Pinoaminen käy nykyään sitäpaitsi jo paljon nopeammin, kuin videolla. Enää Aksu ei näe tarpeelliseksi tarkistaa joka purkkia (ja lattian jokaista neliösenttimetriä purkkien välillä) huolellisesti namien varalta (koska daa, sinnehän voisi taianomaisesti ilmestyä vaikka kuinka monta namia ihan tyhjästä!) ennen uuden purkin siirtämistä pinoon. Tämä ei silti estä kuolaamista, koska tiedossahan kuitenkin on nameja. Purkit ovatkin aina muutaman toiston jälkeen inhottavan limaisia..