sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Yö on toista hengitystä vajaa. En pelkää - ikävöin.

Kiitos kaikille edelliseen kommenttinsa jättäneille.
Lemmikkipalstoilla joku oli kommentoinut edesmenneiden lemmikkien muisteluketjuun seuraavasti: "Onni meillä, joilla on edes kerran ollut elämää suurempi lemmikki ". Osui ja upposi. Hanni oli minulle jotain elämää suurempaa. Rakastin sitä koiraa niin vietävän paljon. Vain yksi voi olla ensimmäinen.

Hannitonta elämää on kohta pari viikkoa takana. Ensimmäinen viikko oli pahin. Se järkyttävä ikävä oli niin suurta ja käsinkosketeltavaa. Nyt on jo helpompi olla, vaikka ikävä tietysti kalvaa edelleen ja iskee välillä salakavalasti milloin mistäkin. En odota, että ikävä koskaan katoaa kokonaan. Se vain toivottavasti muuttaa muotoaan koko ajan vain siedettävämpään olomuotoon. Hanni oli elämäni koira. Varjoni, paras ystäväni ja ajatusteni vartija. Kaikessa epätäydellisyydessäänkin minulle täydellinen koira. Maailman viisain. Olen teettänyt Hannista miltein satasivuisen kuvakirjan, jota odotan saapuvaksi postikustin kuljettamana. Mikäli kirja on onnistunut, tilaan niitä pari lisää. Haluan varmistaa kuvien säilyvyyden ja niin kauan, kuin kuvat ovat pelkästään digitaalisessa muodossa, voivat ne hävitä ja kadota bittiavaruuteen. Kuvat ja monet rakkaat muistot ovat kaikki, mitä minulla on jäljellä ja ne ovat kultaakin kalliimpia nyt. En halua unohtaa pientä ystävääni. Tiedän, etten unohtaisi sitä, vaikka kaikki maailman kuvat siitä häväisivät, mutta silti. Haluan katsella Hannin kuvia. Se oli niin kaunis koira ja sen tuoksu.. Voi kun sen tuoksun olisi saanut purkitettua.


Vasemmalla skannattu kuva syksyltä 2005 (Hanni 10v). Oikealla kuva syksyltä 2011 (Hanni 16v).

Otin Hannista kuvan sen viimeisenä aamuna, vaikka aina ajattelin, etten haluaisi mitään sellaista "viimeistä kuvaa", josta aina muistan sen olevan kaikkein viimeisin ja josta näen koiran väsymyksen ja sen sellaisen.. Toisin kuitenkin kävi, kun se hetki oli siinä. Toisaalta halusin silloin kieltää itseltäni sen hetken olevan tosiaankin käsillä. Hanni makaa kuvassa keltaisella viltillään niin tavattoman väsyneen näköisenä. Elvis valvoo Hannin unta sen läheisyydessä maaten ja katsoo kameraan niin murheellisen näköisenä. Luulen, että se tiesi. Minäkin tiesin, vaikka yritinkin uskotella itselleni, että Hanni tulisi kuntoon ja että saisin sen vielä kotiin. Onneksi otin maksamakkarapötkön mukaan eläinlääkärille. Hanni rakasti maksamakkaraa. Niin luottavaisin mielin se lähti kanssani eläinlääkäriin. Jaksoi innostua autoretkestä ja vaikkei jaksanutkaan hypätä autoon itse, nousi seisomaan sitä vasten. Pelkääjänpaikan jalkotilassa se matkasi ja vaikutti jopa.. iloiselta. Kesken matkan se lakkasi läähättämästä ja vain tuijotti minua. Tuijotti sillä tavalla, kuin vain vanha koira voi tuijottaa. Kaikentietävästi. Se vaikutti olevan niin skarppina. Rapsutin sen poskea ja pidättelin itkuani.

En oikeastaan ehkä vieläkään ole ihan oikeasti käsittänyt sitä, että Hanni on lakannut olemasta. Ainakin tässä todellisuudessa, jonka me näemme. En voi enää koskaan tuoksuttaa sen otsaa tai silittää sen silkkistä turkkia. Se tekee minut surulliseksi. Pikkuinen koirani. Sisareni totesi, että Hannista tuli vuosi vuodelta vain söpömpi ja oikeassa oli. Vuosi vuodelta se myös viisastui entisestään ja viritti hienostuneen kirsunsa vainuamaan entistä mitättömämmätkin määrät ruokaa melkein mistä tahansa.

Ikävöin.


Hannitaulu ja työtön niittipanta. Oikealla piirrokseni Elviksen omasta maailmasta, Elkkulandiasta.

Vastoinkäymiset Pikkukoirien kanssa ("Pikkukoirien".. Ihan, kuin niitä olisi vielä kaksi) ovatkin sitten vain jatkuneet parin viikon ajan. Jouluaattoa edeltävänä torstaina lähdettiin vielä Elkun kanssa eläinlääkärille hampaanpoistoon. Voin sanoa, että hieman vapisivat kädet sinä aamuna, kun piti lähteä toisenkin pikkukoiran kanssa sille samalle vastaanotolle ja nähdä Pikkukoira taas niin.. Velttona. Lisäjännitystä hommaan toi Elkun sydän; Sydänvaivaisten nukuttaminen kun ei ole ihan riskitöntä puuhaa. Operaatio sujui kuitenkin onneksi ongelmitta, eikä sen aikana tapahtunut mitään.. Eitoivottua. Yhden hampaan ohella sai myös hammaskivi lähtöpassit. Sen illan Elkku makasi sylissäni silmät lasittuneina ja näki ilmeestä päätellen vaaleanpunaisia elefantteja ja sen sellaista. Elkku vaikutti kuitenkin olevan muuten ihan kunnossa, vaan toisinpa kävi. Elkku alkoi näet pian operaation jälkeen kipuilla ja koska sitten pelkäsimme jotain mukavaa tulehdusta leukaluussa, soitimme eläinlääkärille ajan ja taas mentiin. Elviksen suu ja ikenet olivat siistit, mutta niskaa taivuteltaessa Elkku reagoi kiljumalla. Diagnoosina siis niskan revähdys ja hoidoksi viikon särkylääkekuuri ja lepoa. Ohjeina mennä näyttämään koiraa uudestaan vuoden vaihteen jälkeen, mikäli niska ei olisi selvästi parempi.

Särkylääkekuuri, vähäinen liikunta ja Elviksen taipumus juoda heikonlaisesti johtivat ummetukseen, jota sitten hoidettiin nyt loppuviikosta. Tällä hetkellä vatsa toimii taas, mutta niskaa on jäykän oloinen. Katsellaan huomenna, kuinka tehdään: Soitellaanko eläinlääkärille vai ei. Kaikki riippunee siitä, minkä oloinen Elvis on huomenna. Onhan se niska parempi, mutta ei oireeton ja terve.

Elkkureppana. Ensin ei mitään vaivaa yli kahdeksaan vuoteen ja nyt sitten parin viikon sisään montakin pikkuvikaa.


Viime talvena otettu kuva. Silloin oli sentään pakkastalvi, eikä mikään kuratalvi.

Uudenvuodenaattona, rakettien paukkuessa, ikääntyi Aksukin taas. Nyt on mittarissa täydet kolme vuotta, vaikka edelleenkin tuntuu siltä, että vastahan Aksu meille tuli. Rakettien paukkeen Aksu kesti kohtuullisen hyvin. Uusi asuinpaikkamme on huomattavasti rauhallisempi rakettien(kin) suhteen, joten Aksu pääsi rakettien suhteen edellisvuosia helpommalla. Hieman keräsi kyllä painetta ja oli kireän oloinen, mutta pysyi ulkoisesti tyynen näköisenä. Edistystä.

Laskin, että jos Elvis eläisi yhtä vanhaksi, kuin Hanni eli (mikä on kylläkin eläinlääkärin mukaan hyvin epätodennäköistä Elkun sydämen takia), niin minulla olisi seitsemän vuoden päästä kaksi iäkästä koiraa, kun Elkku olisi melkein 16v ja Aksukin jo 10v. Huh.

16 kommenttia:

  1. Ei voi sanoa muuta kuin että :---/ En tue. Tsemppiä Elvikselle!

    VastaaPoista
  2. ^Mitä ihmettä?! Pistin alunperin näin:
    "Ei voi sanoa muuta kuin että <3! Ihanasti kirjoitit Hannista.

    Ja ikäviä kaikki sairastumiset ja muut vaivat. :---/ En tue. Tsemppiä Elvikselle!"

    VastaaPoista
  3. Miten kauniisti kirjoitat Hannista, tosin ei parhaasta ystävästään voi kirjoittaa kuin kauniisti. Itku tuli :')

    Pikaista paranemista Elvikselle, kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu! :)

    VastaaPoista
  4. Voi teitä... kirjoitat niin kauniisti, mä mietinkin, että ei varmaan pitäis lukea tätä postausta näin töissä vaan vasta illalla kotona, kun kyyneleitä tulee kumminkin. Edellisen postauksen lukemistakin panttasin, otsikosta jo arvasin mitä oli tapahtunut ja jotenkin halusin välttää asian... :(

    Mun viimeinen kuva Benjasta on iloinen, se pyytää siinä tomerasti leikkiin. Sen lähtö tulikin tavallaan vähän yllättäen, ihan eri syystä kuin mitä olin monta vuotta pelännyt. Mä muistan vieläkin miltä Benja tuoksui, ja miltä sen turkki tuntui kädessä ja paino sylissä. Hugo tuoksuu puhtaammalta, sen turkki on siloisempi ja sylituntuma kevyempi ja luisempi - Benja tuoksui vähän pölyltä, turkki oli kikkarainen ja sylissä se oli raskas ja pehmeä (johan se olikin puolet Hugoa painaampi ;)).
    Benja on ollut poissa jo 4 vuotta. Muistot on vieläkin kirkkaat, kuulen sen haukun ja tassujen rapinan.

    Nyt on pakko mennä takahuoneeseen pyyhkimään ripsarit poskilta... :')

    VastaaPoista
  5. Kyllä se vaan niin on, että sen tietää kun on viimeisen matkan aika. Vilmakin tiesi ja oli niin rauhallinen ja katsoi silmiini.
    Mulla niitä itkuun purskahduksia tuli alkuun useastikin, onneksi nyt se on helpottanut vaikka vielä vuodenkin jälkeen valkoinen pikkukoirani on mielessäni lähestulkoon joka päivä.

    Ihanaa on se, että on ollut onni omistaa THE koira, Hanni. Jota voi ajan kuluessa muistella lämmöllä ja ilolla ja suru unohtuu pikkuhiljaa. Jaksamisia edelleen sinne koko perheelle. Tyhjä aukko jää sydämeen, vaikkei Hanni sieltä koskaan katoaisikaan.

    VastaaPoista
  6. Noora,
    tutkimattomat ovat blogien tiet :D Itsellänikin joskus kommentointi juminut, jonka seurauksena on tullut jätettyä kummallisia kommentteja. Pahimmillaan useampi samaan postaukseen :D
    Mutta siis kiitos.

    Henna,
    kiitos! Toivon tosiaan, että kaikki kääntyisi pian iloksi.

    Tiia,
    Hannin poismeno oli aika odotettavissakin, kuten edelliseen vähän kommentoitkin. Johan sitä ikää oli keskivertoa enemmän. Tavallaan siihen ehti itsekin valmistautua pidemmän aikaa, että ei se onneksi ihan yllättäin tullut, vaikka äkkiä kuitenkin :( Jollekin kaverille silloin ekoina päivinä taisin sanoakin, että eikait koskaan olisi hyvä hetki erota, jos itse saisi päättää. Mielummin sitä pitäisi ystävät luonaan sen sijaan, että koskaan sanoisi hyvästejä.

    Ei sitä rakasta ystävää hevillä unohda, vaikka sitä silti pelkää. Ei jotain suurta ja tärkeää noin vain unohdeta. Silti minulle tuli ihan pakonomainen tarve tehdä sellainen kuvakirja silloin heti ensimmäisinä päivinä.

    Lea,
    Ne itkunpurskahdukset on tukahduttavia. Minulla tuli etenkin ensimmäisellä viikolla niitä. Sellaisia kurkkua kuristavia ikävänkohtauksia, kun tuntui, että henkikin salpaantuu pelkästä ikävästä :(

    Se on totta, että ajan myötä varmasti osaa arvostaa sitä, että on ollut niin onnekas, että on saanut kerran elämässään omistaa Mahtavan Koiran. Sen sijaan, että siis vain itkisi sitä, että on menettänyt sen. Ehkä vielä joku päivä minäkin pystyn muistelemaan Hannia pelkällä ilolla ja tuntemaan itseni pelkästään onnekkaaksi siitä, että sain ylipäätään tuntea sen. Toistaiseksi vielä iskee aina se ikävä ja suru.

    Kiitos.

    VastaaPoista
  7. Halusin vain sanoa, että *halaus*! Ikävä on niin kummallinen asia. Mulla meni Rillan kohdalla liki vuosi tunnottomassa shokissa, jossa pystyin katselemaan kuvia ja puhumaan asiasta aivan helposti, mutta nyt kuvat, tietty musiikki tai ihan vain yksikseen kotona istuminen saa joskus kymmenien minuuttien jätti-itkut päälle. Tai se kun tuuli henkäisee normaalia navakammin.

    Ja Sarianne, mikä on mielessä, kuvina, ajatuksina, tuoksuina ja ääninä - se on olemassa. Voimia!

    VastaaPoista
  8. Ensin me onnitellaan tyttöystävän kanssa Akselia, ja lähetetään paljon pusuja Aksulle, Stella sano että säkin saat niitä (ihan vaan sen takia kun oot kiva ja kun sulla on paha mieli)
    Toivotaan, että Elkku olisi jo parempi.
    Joku päivä pystyt varmasti muistelemaan Hannia ilolla! Itsellänikin pääsee välillä itku kun muistelen Mandya siitä on kuitenkin jo monen monta vuotta aikaa. Mutta kyllä niille hyville hetkille jaksaa nauraa! Oma aika siihen menee. *Hali*

    VastaaPoista
  9. oi, ihanasti kirjotit ! ihan itku tuli.. ite en oo menettäny mun koiraa mut en kestä ees ajatella semmosia mut kai se aika koittaa sitte ku koittaa, koittakaa jaksel ja tsemppiä elvikselle!

    VastaaPoista
  10. Bea,
    Voi miten kaunis tuo viimeinen lauseesi: "-- mikä on mielessä, kuvina, ajatuksina, tuoksuina ja ääninä – se on olemassa." Lohduttavakin vielä. Halaus sinnekin. Ikävä tosiaankin on kummallinen asia.

    emma,
    Kiitos Stellalle pusuista. Elkku on jo onneksi parempi ja mikäli tämä nousujohteinen suunta jatkuu, vältymme eläinlääkärikeikalta. Tällä hetkellä näyttää jo melkeinpä hyvältä.
    Ikävä ja sureminen ottaa oman aikansa. Pitänee vain olla kärsivällinen.

    mari,
    Kiitos.
    Kaikilla se eronhetki on joskus edessä. Sitä ei kuitenkaan kannata mitenkään aktiivisesti murehtia etukäteen, vaan elää elämää täysin rinnoin siihen asti.

    VastaaPoista
  11. Erittäin paljon voimia sinne myös täältä, todella kaunis kirjoitus.

    VastaaPoista
  12. Oih, kun oikein sydäntä riipii lukea tätä. Luopumisen tuska - saan itseni usein itkemään pelkästä ajatuksesta, että joskus näitä ei enää ole. Niin kauniisti kirjoitat Hannista, ikävöivien ja murheellisten ajatusten takaa paistaa kuitenkin kiitollisuus. Pidä siitä kiinni.

    Aksulle myöhäiset synttäri-maharapsutukset, en ollutkaan huomannut että nämä meidän herkkikset on synttärikaimoja. Jotain sielujen sympatiaan niillä täytyy olla :)

    VastaaPoista
  13. Laura,
    Minäkin itketin itseäni joskus pelkällä ajatuksella. Ei se ollut kerta eikä kaksi, kun eronhetkeä Hannista itkin salaa etukäteen. Kiitollinen olen kaikesta sille pikkukoiralle, vaikka ihan järkyttävä ikävä onkin ja haluaisin sen itsekkäästi takaisin luokseni. Kiitos sanoistasi, herkistyin.

    Hih ja varmaan se on jotain sielujen sympatiaa näillä kahdella!

    VastaaPoista
  14. kirjotit tosi kauniisti :')

    VastaaPoista